Leijapoika kotikatsomo

Khaled Hosseinin suositun romaanin Leijapoika inspiraationa oli uutinen, jossa kerrottiin Talibanin muiden sääntöjensä ohella kieltäneen suositun afganistanilaisen harrastuksen eli leijanlennätyksen. Mielenkiintoisen absurdista lähtökohdasta seuraa kuitenkin tavanomainen, vaikkakin eksoottisesti maustettu, lapsuuden loppu -kertomus, jonka draamallisia kliimakseja leijanlennätys tahdittaa.

Uusimman Bondin ohjaajaksi noussut Marc Forster on ohjannut kirjasta elokuvan, joka kuvaa tunteellisesti nuorten poikien Amirin (Zekeria Ebrahimi) ja Hassanin (Ahmad Khan Mahmoodzada) epätasapainoista ystävyyttä ja sen kariutumista Neuvostoliiton hyökkäystä edeltävässä Afganistanissa. Keskeisenä tapahtumana toimii Kabulin leijanlennätyksen mestaruuskisat. Poikien voiton päivästä muodostuukin syyllisyyden ja häpeän päivä, jota Amir kantaa mukanaan aikuisikään asti.

Tarina sijoittuu 1970-luvun Afganistanin lisäksi nykypäivän Yhdysvaltoihin, johon Amir (aikuisena Khalid Abdalla) emigroituu, sekä Talibanin hallitsemaan nyky-Afganistaniin, josta elokuva antaa todella karun kuvan. Näyttelijät ovat pääosin afgaaneja. Päärooleja esittävät pojatkin ovat täysin amatöörejä, mutta todella valloittavia. Viehättävänä piirteenä on myös amerikkalaistuotannoissa harvinainen aitojen kielten, kuten darin, käyttö. Sivuosissa nähdään muun muassa Mathieu Kassovitzin Vihassa muistettavan roolin tehnyt Saïd Taghmaoui Faridina.

Leijapoika on rankka kasvukertomus, joka kuitenkaan ei mielestäni tavoita päähenkilöiden tunnetiloja tarpeeksi koskettavasti, vaan toimii järkyttämisen kautta. Raakuus on uskottavuudessaan enemmän ahdistavaa kuin silmille lyövää. Liiallinen symboliikan päälleliimaus häiritsee myös katselukokemusta. On tarinan väheksymistä tehdä poikien kokemuksista koko maan kohtalon kuva, eivätkä leijatkaan ole koskaan vain leijoja. Niin tarinan kuin kuvauksenkin tasolla käytetään toistoa tehokeinona, joka toimiikin hienosti karunkauniiden afganistanilaisten maisemien kuvauksessa.

Muutenkin Afganistaniin sijoittuvat osuudet ovat eksoottisuudessaan ja elävyydessään selkeästi kiinnostavampia kuin pakolliset Yhdysvaltoihin sijoittuvat emigrantti-osuudet, vaikka - tai ehkä juuri koska - ohjaaja ja tuottajat eivät ole paikallisia. Elokuvan Kabulkin löytyy Kiinan uiguuri-alueelta. Mielenkiintoa herätti Taliban-ajan jalkapallo-otteluun sijoittuva kohtaus, jossa on läsnä myös lukuisia naisia. Ainakin toisen tiukkaan islamilaiseen maahan sijoittuvan elokuvan eli iranilaisen Offsiden naisilta tämä huvi on täysin kielletty.

Elokuva pyrkii vetoamaan tunteisiin, mutta ehkä liian helpoin keinoin. Edes päähenkilön saama lopullinen sovitus ei tunnu välttämättä oikeutetulta. Aihe on toki tärkeä, mutta amerikkalaistuotannossa Talibanin pahuuden esitteleminen ei ole kovin omaperäistä.