Hotelli Ruanda valkokangas

Hotelli Ruanda on niitä elokuvia, joissa tärkeintä ei ole sen hyvyys tai huonous, vaan se että tarina kerrotaan. Philip Gourevitchin kirjaan Huomenna meidät ja perheemme tapetaan. Kertomuksia Ruandasta osittain perustuva elokuva kertoo tositarinan sankaruudesta kansanmurhan keskellä, kun Paul Rusesabagina -niminen väliaikainen hotellipäällikkö pelasti 1268 ihmistä varmalta kuolemalta. Luku saattaa tuntua pieneltä verrattuna siihen melkein miljoonaan, joka oikeasti menetti henkensä Ruandassa 100 päivän aikana kesällä 1994, mutta sitä se ei tietenkään ole. Elokuvan keskeisenä tehtävänä on kertoa länsimaalaisille siitä, mitä oikeasti tapahtui pienessä afrikkalaisessa valtiossa aikana, jolloin sivistyksen ja demokratian katsottiin jo levinneen maailman joka kolkkaan. Hotelli Ruanda kysyykin, miten on mahdollista että liki miljoona tutsia ja maltillista hutua murhattiin sellaisella tahdilla, jollaista ei nähty edes holokaustin aikana, eikä ketään oikeasti kiinnostanut.

Hotelli Ruanda sai edes vähän ansaitsemaansa huomiota, kun sille myönnettiin kolme Oscar-ehdokkuutta. Miespääosasta ehdolla oli Don Cheadle, naissivuosasta Sophie Okonedo ja parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta Keir Pearson ja ohjaaja Terry George. Yhtään väheksymättä Jamie Foxxin suoritusta Ray Charlesina, Don Cheadle tekee Paul Rusesabaginan roolissa kuitenkin sellaista työtä, että on käsittämätöntä, ettei palkintoa hänelle myönnetty. Muuten näyttelijäntyö elokuvassa on epätasaista, Sophie Okonedo on toki kohtalainen, mutta varsinkin vanha kehäraakki Nick Nolte tuntuu olevan eksyksissä roolissaan YK-everstinä.

Paul Rusesabagena on vastentahtoinen sankari. Kun hän kuulee ensimmäiset vihjeet armeijan ja hutu-militia Interahamwen suunnittelemasta kansanmurhasta, hän tyrmää ne vain villeinä huhupuheina, vaikka viha-radio RTLM toitottaakin tutsien vastaista propagandaa valtavalla vyöryllä. Totuus iskee häntä kuitenkin vasten kasvoja, kun hänen lankonsa vaimoineen katoaa. Paul, joka on hutu, mutta naimisissa tutsin kanssa, huomaa pian, ettei kukaan ole turvassa. Hän jaksaa kuitenkin naiivisti uskoa länsivaltojen väliintuloon, kunnes viimeinenkin länsivaltojen evakuointibussi on lähtenyt hotelli Des Mille Collinesin pihasta. Paul yrittää silti pitää hotellin tasoa yllä, vaikka pakolaisia alkaa vyörytä porteista sisään. Lopulta hän ymmärtää, että jos hän ei edes yritä, kukaan ei pelasta noita ihmisiä.

Jo elokuvan alussa käy ilmi, miten bisneksiä Kigalissa hoidetaan. Paul maksaa lahjuksia tavarantoimittajilleen ja tarjoaa hienoimmat viskinsä armeijan päällikölle. Hän ostaa palveluksia, joita hän voi myöhemmin tarpeen tullen lunastaa. Ihmishenki osoittautuu kuitenkin niin halvaksi Ruandassa, ettei hänen palveluksistaan ole enää hyötyä kansanmurhan alettua. Vain rahalla hän kykenee ostamaan ystäviensä, tuttaviensa ja tuntemattomienkin henkiä, eikä sekään ole aina varmaa. Paul ja muut hotellin asukkaat ryhtyvät lopulta rankkaan operaatioon ja soittavat kaikille heidät tunteville sanoen, että heidät ja heidän perheensä tapetaan huomenna. Belgialainen Sabena-airlines, joka omistaa hotelli Des Mille Collinesin, vastaa Paulin haasteeseen ja saa vaikutusvallallaan suojattua ennen kaikkea hotellia, mutta myös sen asukkaita ainakin hetkeksi.

Elokuvan katsominen on rankka kokemus. Ei siksi, että se olisi erityisen väkivaltainen tai ruumiilla mässäilevä, vaan siksi, että se esittää Ruandan kansanmurhan todelliset kasvot ja haastaa valkoisen länsimaalaisen katsojan pohtimaan omaa syyllisyyttään. Tämä häpeä vaikuttaa elokuvan taustalla implisiittisesti läpi sen keston. Se tuodaan esiin myös sanoin, kun uutiskuvaaja Jack (Joaquin Phoenix) tuntee häpeää paetessaan Ruandasta, mutta tietää todellisuuden: kuvat kansanmurhasta saavat länsimaalaiset korkeintaan toteamaan tilanteen kauheuden, mutta jatkavan elämäänsä samaan malliin. Myös YK saa osansa kritiikistä.

YK-eversti Oliverilla on 300 rauhanturvaajasotilasta käytössään koko maata varten, mutta nämä eivät tietenkään saa ampua. Hän pukee länsimaisen välinpitämättömyyden sanoiksi todetessaan Paulille, miten vähän tämä ja koko maan väestö todella merkitsee: "You’re not even a nigger. You’re African." YK:n epäonnistunutta toimintaa painotetaan muutenkin elokuvassa, kun tuodaan esille se sanahelinä millä perusteltiin sitä, ettei tilanteeseen puututtu. Yhdysvallat ja Iso-Britannia jopa vaativat näiden viimeistenkin YK-sotilaiden vetämistä maasta, koska kyseessä on vain yksittäisiä kansanmurhan tekoja, ei virallinen kansanmurha. Kysymys elokuvassa kuuluukin, kuinka monta tekoa vaaditaan kansanmurhaan. Riittääkö 800 000 – 1 000 000?

Elokuva yksinomaan kansanmurhasta ei tietenkään olisi suuri kassamagneetti, joten Hotelli Ruanda kertoo sankari- ja selviytymistarinan toimien samalla myös jännityselokuvana. Sen heikkona kohtana on kuitenkin Paulin ylenpalttinen sankarikuva. Liikaa painoa kasataan yksinomaan Don Cheadlen harteille, ja vaikka hän upeasti onnistuukin roolissaan, olisivat muut henkilöt kaivanneet lisää syvyyttä. Myös muutamat epärealistiset kohtaukset, kuten Paulin ja Tatianan kynttiläillallinen katolla, vievät elokuvan uskottavuutta. Mutta näistä joistakin heikkouksistaan huolimatta Hotelli Ruanda on silti koskettava ja järkyttävä tarina, joka kaikkien pitäisi nähdä.