Juokse, Tom, juokse

Dan Brownin salaliittotrillereistä tehdyt filmatisoinnit pieksevät alkuperäisteokset ainakin yhdessä asiassa. Niissä ei tarvitse kärsiä Brownin kömpelönkamalasta proosasta. Huonona puolena on sitten sivustakatsojan rooli. Brownin kirjat ovat täynnä asioiden historiallista taustoitusta, ja vaikka tämä selostus suurelta osin hölynpölyä onkin, on se tapahtumien ymmärtämiselle olennaista. Elokuvassa kaikki ylimääräinen täytyy tiivistää ja karsia, eivätkä henkilöt voi aivan kaikkea pulauttaa dialogissa esille.

Da Vinci -koodi (2006) ei karsimisessa onnistunut. Se oli liian orjallinen adaptaatio uskonnollisen kohun avulla menestykseksi nousseesta kirjasta. Jatko-osaa on onneksi tiivistetty paljon ja siivottu Brownin idioottimaisimmat ideat pois. Enkelit ja demonit onkin sujuvampi ja toimivampi elokuva kuin edeltäjänsä.

Angels & DemonsKirjana Enkelit ja demonit ilmestyi ennen Da Vinci -koodia, mutta elokuvasta on muokattu jatkoa Da Vinci -koodille. Pääosassa on jälleen Tom Hanksin näyttelemä professori Robert Langdon, jonka laajaa tietämystä symboleista ja historiasta tarvitaan taas. Illuminatit, katolisen kirkon kadonneiksi kuvitellut vastustajat ja tieteen puolustajat ovat palanneet. Vatikaanissa valitaan uutta paavia, ja illuminatit kaappaavat neljä ehdokasta, jotka uhataan surmata tunnin välein. Lisäksi Vatikaaniin on piilotettu Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksesta varastettua antimateriaa, joka räjähtäessään tuhoaisi koko pienoisvaltion ja osan Roomaakin kaupan päälle.

Elokuva on melkein kaksi- ja puolituntinen, mutta lopun köhimistä lukuun ottamatta vauhti ei hyydy kertaakaan. Langdon ja ruuduntäytteenä toimiva tiedenainen Vittoria Vetra (Ayelet Zuret) juoksevat ympäri Vatikaania muinaisten vihjeiden perässä ja selostavat tapahtumia juuri sen verran että kärryillä pysyy. Selittämisen sijaan elokuvassa siis tapahtuu jatkuvasti, ja Ron Howardin ohjauksessa on imua aivan eri tavalla kuin Da Vinci -koodissa.

Angels & DemonsKenties Frost/Nixonista (2008) innostuneena Howard ja kuvaaja Salvatore Torino – muita oleellisia tekijöitä unohtamatta –ovat pysytelleet kaukana pönöttävästä tyylistä. Valaistus vaikuttaa luonnolliselta, kamera reagoi tapahtumiin sulavasti, usein käsivaralta, eikä kohtauksissa paljoakaan paikallaan pysytellä. Osa elokuvasta on kuvattu studiossa, sillä Vatikaanilta ei hellinnyt kuvauslupaa. Tätä ei mistään huomaa, eikä visuaalisuudessa ja rytmityksessä ole muutenkaan moitteen sijaa.

Tämä on elokuvan pelastus, sillä henkilöhahmoissa ei ole paljoa juhlimista, eikä tarinassakaan ole kummempia käänteitä ennen loppua. Keskinkertaista, kohutonta, ja äkkiä unohdettavaa visuaalista viihdettä.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,2 / 5 henkilöä