Kamppailu merta vastaan valkokangas

Muistatko, kun miehet olivat rautaa, laivat kakkosnelosta ja kapteeni teki aina vääriä päätöksiä? No en minäkään. Kamppailu merta vastaan (In the Heart of the Sea, 2015) kaihoilee vanhan kunnon seikkailuelokuvan pärskyttämille aalloille. Reteä asenne ja suureelliset teemat eivät kuitenkaan vielä tee klassikkoa.

Valasöljybisneksen veriseen todellisuuteen sukeltava tarina hukuttautuu pyrkimyksessään yhdistää kevyttä hirviöseikkailutunnelmaa ja totista selviytymistaistelua. Vaikka ihmiskohtalot ovat armottomia, pyrkii ohjaaja Ron Howard leppoiseen merenkulkuun. Sillä viihtymäänhän tänne on tultu. Sisällön ja tunnelman epäsuhta on ankara.

Vaikka elokuva onkin lavasteiltaan kuin Master and Commander: maailman laidalla (2003), kärsii Kamppailu merta vastaan, kiitos valaalla pelottelun, vertailusta viime vuosien hirviöelokuviin. Valtameressä uiskenteleva evällinen vaan ei vakuuta sen enempää olemuksellaan kuin otteillaankaan. Petoa myös käytetään jännityksettömästi, eikä tasapainoilu sympaattisen puolustautujan ja hirviömäisen uhkan välillä luonnistu.

Toinen suoraan valaisiin liittyvä ongelma on niin ikään ajankohtainen, sillä sankarimme eivät oikein näyttäydy sankareina, vaikka tähän selvästi pyritäänkin. Eläimiin kohdistuvaan väkivaltaan vähintäänkin tiedostavasti suhtautuville ihmisille valaanpyydystys pelkän polttoaineen hamstraamisen vuoksi kun ei näyttäydy erityisen suoraselkäisenä toimintana vaan pikemminkin muistutuksena tavasta, jolla ihminen vuosisadasta toiseen riistää luontoa ja muita eläimiä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Valaan metsästys kyllä päättyy surumieliseen musiikkiin, mutta kun ennen sitä jahti kuvataan vauhdikkaan toiminnan keinoin, on ristiriita tekopyhä. Samoin käy köpöisille viittauksille valasöljyn ja mustan kullan yhtäläisyyksistä. Se, että tekijät ovat kokeneet tarpeelliseksi tyrkätä tällaisia itsestäänselvyyksiä henkilöhahmojen puhuttaviksi, tuntuu lähinnä viime hetken epätoivoiselta anteeksipyynnöltä.

Henkilöhahmojen särmättömyys ja tasapaksuus energistä Chris Hemsworthia lukuun ottamatta ovat todellinen ongelma elokuvan toisella puoliskolla. Käänteiden myötä hyväntuulinen seikkailu muuttuu selviytymisdraamaksi, jonka panokset eivät realisoidu, koska henkilöhahmot ovat teflonia. Näin ne muutamat kieltämättä sinällään uskaliaat ja miellyttävän vähäeleisesti etenevät hetket tuntuvat lähinnä ronskemmasta elokuvasta karanneilta.

Moby Dick -romaanin sotkeminen osaksi kerrontaa on niin ikään epäonnistunut ratkaisu. Vaikka elokuvan esittämän historiallisen tarinan merkitys Herman Melvillen klassikon synnyssä olikin eittämättä merkityksellinen, ei muistelusessio toimi kehystäjänä sen enempää realismin kuin rytmityksenkään kannalta. Lattioiden kuuraaja kun tuntuu tietävän kaiken mahdollisen vaikka hän ei olisi ollut lähimaillakaan tapahtumien keskipistettä ja toisaalta leikkaukset hämärästi valaistuun taloon patoavat tarinan virtausta.

Howard ei onnistu Kamppailussa merta vastaan toistamaan formularainassaan Rush (2013) erinomaisesti naittamaansa vauhtipätkän ja vakavan, mutta viihde edellä kaahaavan toimintaelokuvan kaavaa. Siinä missä Rush oli aito ja tunteikas rytinä, on Kamppailu merta vastaan kohtauksesta riippuen joko melkein viihdyttävä nuotiokertomus tai falski tragedia, jonka tasapainoilu menon, mystiikan ja kärsimyksen välillä lipuu ilman suurempaa dramatiikkaa karille.