Pientä säätöä valkokangas

Pientä säätöä on viidenkympin ohittaneille naisille kohdistettu ihmissuhdekomedia, jossa leikitellään mahdollisuudella palata henkisen voimaantumisen jälkeen salasuhteeseen ex-miehen kanssa. Nancy Meyers on amerikkalaisiin hömppäkomedioihin erikoistunut ohjaaja, jonka tuotoksissa toistuvat ihmissuhdeteema ja Hollywoodin tähtinäyttelijät. Viimeisintä antia ovat The Holiday (2006), Jotain annettavaa (2003) ja Mitä nainen haluaa (2000).

Lupauksessa on siis kuumaa kanssakäymistä, jossa on kielletyn hedelmän maku. Pientä säätöä on kuitenkin liian viaton ja steriili herättääkseen uinuvat hormonit, eivätkä pikkutuhmat vitsitkään saa viisaria värähtämään.

Jane (Meryl Streep) on kuuttakymmentä lähestyvä aikuinen nainen, joka asuu yksin hillittömän kokoisessa luksushuvilassa ja pyörittää työkseen herkkuleipomokahvilaa. Mies Jake (Alec Baldwin) on lähtenyt jo vuosikymmen aiemmin nuoremman naisen matkaan ja päätynyt uudelleen naimisiin. Yhteiset aikuiset lapset pitävät Jaken ja Janen kontaktissa. Pojan valmistujaisjuhlissa pariskunta nostaa yhdessä kuppia sen verran reippaasti, että tilannetaju hämärtyy ja seurauksena on uudenlaisen kipinän löytyminen jo kerran kuopattuun parisuhteeseen.

Samaan aikaan kuvioihin tulee mukaan Janen arkkitehti Adam (Steve Martin), joka on hellyttävä ja kiltti, itsekin eronnut miesraukka. Salasuhteen jatkaminen salassa Adamilta ja lapsilta ei ole emansipoituneelle Janelle niin helppoa kuin Jakelle, joka on varsinainen häntäheikki. Kiihkeän intohimon sijaan seuraa päättymätön ja uuvuttava jahkailu, pitäisikö lähteä vai eikö. Koko tarinan toimimisen kannalta keskeinen salaseksisuhde on niin lyhyt, pinnallinen ja epäeroottinen, että henkilöiden tuntemukset tuntuvat perusteettomilta.

Meryl Streep Janena vielä menettelee, mutta surullisinta elokuvassa ovat molemmat mieshahmot. Jähmeä Alec Baldwin on niin tuhdissa kunnossa, ettei oikein jaksa näytellä, ja Steve Martin on muuten vain väärässä paikassa. Olisi ollut paljon hauskempaa, jos Adam olisi ollut Janen kuusikymppinen homokaveri, eikä potentiaalinen poikaystävä. Tai jos Baldwinin tilalla olisi ollut joku oikeasti charmikas ja tavoiteltavan oloinen herrasmies, vaikkapa Richard Gere?

Suurin osa muuten köykäisestä huumorista muodostuu pilven polttamisen hauskuudesta, mikä on vaivaannuttavaa ja outoa. Ainoa hyvä hahmo on vävypoika Harley, joka joutuu osalliseksi salailuun. Elokuvan selkein heikkous on huonojen mieshahmojen lisäksi tapahtumien surkea motivointi. Alussa Janella on liuta hyviä naisystäviä, mutta kun hätä on suurin, hän kysyy neuvoa maksetulta terapeutiltaan. Ainoa piste tulee selkeästä kohderyhmän hahmottamisesta, vaikka keski-ikäisten rouvien kiihkeäksi luvattu päiväuni nuupahtaakin liialliseen järkeilyyn.