Amores Perros valkokangas

Sitä moraalin vahvistusta, jonka mukaan elokuvassa esiintyviä eläimiä ei olla tuotannossa vahingoitettu, käytetään nykyisinä eläinsuojelun aikoina kai pienestäkin eläimen kuvassa vilauttamisesta. Harvoin teksti on kuitenkaan tuntunut niin monimerkitykselliseltä kuin tässä meksikolaisessa Alejandro González Iñárritun elokuvassa Amores Perros (amor: rakkaus, perro: koira) Siinä pää- tai sivuosaa, tulkinnasta riippuen, esittää tuntuva edustus Mexico Cityn miljoonasta kodittomasta koirasta. Avuttomat eläimet kärsivät ihmisten välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä, mutta samaan tapaan talutushihnan päässä seisovat ovat yhteiskuntansa uhreja.

Miljoonakaupungin sykkeessä hiiltyvä elokuva niittää erään autokolarin yhteyteen kolme täysin erillistä, mutta syy-yhteyksittäin seurannaista tarinaa. Usein käytetty kikka tietysti, mutta tässä elokuvassa tarinoissa ja niiden sekoittumisessa on väkevästi puhuttelevaa voimaa. Ensimmäinen jakso kertoo koiratappeluilla rikastumista hamuavasta Octaviosta (Gael García Bernal), joka rakastuu veljensä tyttöystävään ja haluaisi paeta tämän kanssa köyhistä oloista. Kiireessä suunnitelmat kuitenkin monimutkaistuvat.

Toinen tarina siirtyy luontevasti, mutta absurdisti aivan eri maailmaan, hyvin toimeentulevan naismalli Valerian (Goya Toledo) suht harmittomaan kaksoiselämään ja sen yllättävään muutokseen, jossa hän menettää vähitellen työmahdollisuutensa. Koira toimii tässä heltymyksen mahdollistajana. Viimeinen tarina kertoo kolaria todistavasta, yksityiselämäänsä katkeroituneesta ammattitappajasta El Chivosta (Emilio Echevarría), jonka ainoa kiintymys on hoivaamaansa suureen koiralaumaan.

Iñárritu ja käsikirjoittaja Guillermo Arriaga kuvaavat ihmiselämää, jonka suurimpana ongelmana on rakkauden kadottaminen. Jokaisessa kolmesta tarinasta koirat ovat ihmisen korvikkeita tai vertauskuvia, jotka lopulta ovat surullisimman uhrin asemassa. Iñárritun ja Arriagan kosketuspinta on äärimmäisen avoin: kukin ihmishahmo etsii huomaamattaan lähimmäisyyttä, jota virallinen yhteiskunta monine tarjouksineen ei miljoonien ihmisten hetteiköstä pysty eikä yritäkään ojentaa lautaselle. Sama totuus pätee niin rikollisuuden sävyttämään alamaailmaan kuin kaukokatseettomasti tiedostavaan yläluokkaan. Amores Perrosia on helppo katsoa peiliin kenen tahansa sen arvostaessa ihmisiä kuin koiria.

Ohjaaja itse kuvaa elokuvansa yhtä johtoajatusta: "Kodittomasta koirasta ja kodittomasta miehestä me valitsemme säälimme kohteeksi koiran." Amores Perrosin lopetus on yksi viime aikojen kovimpia, mutta se heittää myös ilmaan kysymyksiä. Elokuvan tunneasteikossa on ajoittain samaa elämän sykkeessä uinuvaa yksinäisyyden uhkaa kuin Wim Wendersin Paris, Texasissa.