Väkivallan kiro

The Revenantin (2015) päähenkilöt eivät tapa silkasta tappamisen ilosta. Tai ainakaan he eivät tätä myönnä. Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) himoaa verta kostonhimossaan, John Fitzgerald (Tom Hardy) turvatakseen oman nahkansa. Kukin henkilö ihonväristä ja sukupuolesta riippumatta kykenee perustelemaan tekemänsä väkivallan, koska liki jokaiseen kulttuuriin on rakennettu ajatus hyväksytystä tappamisesta.

The RevenantAlejandro G. Iñárritun ohjaus on ilmapiirin, ei brutaalin väkivallan kritiikki. Ihminen on kuoleman levittämiseen taipuvainen laji, joka on väkivalta lopettaa vittuilun -tyyppisiä kansanviisauksia myöten sisäistänyt ajattelutavan, että hakkaaminen ja ampuminen ovat ongelmanratkaisukeinoja. Ne eivät kuitenkaan palauta ketään henkiin, vaan luovat syyn uudelle tapolle, kostolle.

Koston liki murtumaton kierre näkyy tänäkin päivänä ympäri maailman. Epätoivoiset ihmiset täynnä vihaa ja katkeruutta etsivät ulospääsyä. Kun rakentavat ja hyvinvointia lisäävät ratkaisut peittyvät epätoivon alle, löytävät murretut radikaalin aatteen ja pommivyön.

The RevenantThe Revenantissa humaanit hetket ovat vähissä. Sellaisia nähdään raa'an biisonin lihan äärellä, ja toisinaan Glassin ja hänen poikansa Hawkin (Forrest Goodluck) välillä. Pyyteetöntä armoa ei anneta, jos joku on näkemässä. Avunanto ja solidaarisuus ovat osoituksia heikkoudesta. Puukon upottaminen kylkiluiden välisiin rustoihin on voittajan valinta.

Glass on eräänlainen Jeesus-hahmo, mitä nyt hänen motiivinsa eivät ole kovinkaan puhtoisia. Hän kuitenkin kärsii, kuolaa ja korisee meidän kaikkien puolesta, jotta ymmärtäisimme väkivallan ruman ja tuhoavan luonteen. DiCaprio ei turhia höpise, mutta uhrimielinen roolisuoritus unohtaa hienostelun.

The RevenantNiin DiCaprion näyttelijäntyö kuin The Revenantin tuotantovaikeudet on nuoresta iästään huolimatta mytologisoitu. Kuvaukset olivat pitkät, eikä kylmässä ja märässä tarpominen varmastikaan päästänyt ketään helpolla.

The Revenant on rakenteelliselta ytimeltään kuin Alfonso Cuarónin loistelias Gravity (2013). Iñárritun kannalta ongelmallista on, että hänen selviytymismatkansa lipsuu tärkeilyyn ja näennäishenkisyyteen. Aiemminkin samaan kuoppaan kompastunut Iñárritu tavoittelee tarkovskimaista eteerisyyttä ja ajatuksellisuutta, mutta siihen käsillä oleva sisältö ei riitä.

Lopputulos on armotta liian pitkä, ja Glassin jatkuvat vastoinkäymiset venyvät niin pitkiksi, että loppusuoran kommelluksissa on enemmän temppuradan kuin veren makua. Ennen muuta hevosen laukka kuuseen ja Glassin sitä seuraavat tirsat lipsuvat sellaisen tyylittelyn ja koomisen shokeeraamisen puolelle, joka sopisi pikemminkin Django Unchainediin (2012) kuin käsillä olevaan umpivakavaan kuvastoon.

The RevenantVisuaalisesti henkeäsalpaavat maisemat seesteisen vihamielisine talvikuvineen ja vihlovine yksityiskohtineen tapailevat Terrence Malickia, mutta ovat hänen visioihinsa nähden suoraviivaisempia ja henkilökeskeisempiä.

Emmanuel Lubezkin ja Iñárritun yhteistyön juhlavinta antia edustaa ensimmäinen alkuperäiskansojen ja jenkkien välienselvittely, jossa pehmeästi liikkuva kamera vaihtaa kohdetta kuoleman ja muiden sattumusten kautta. Kineettisessä verenvuodatuksessa ei ole baletin koreografiamaisuutta, vaan se tuntuu spontaaniuden ja sattuman johdattelemalta laukaustenvaihdolta, josta selviäminen on tuuripeliä.

The RevenantFyysinen verenvuodatus ja ihmismielen rujouden kuvaus yhdistyvät tasapainottamaksi, mutta riittävän usein loistokkuutta tapailevaksi väkivallan läpipesemän kulttuurin visualisoinniksi. Tuhoa ehkäisevä empatia syntyy vain jaettujen olosuhteiden ja kokemusten myötä. Kun taloudelliset lähtökohdat ja henkiset kuplat ovat niin erilaisia, on toiseuden näkeminen aina helpompaa kuin samankaltaisuuden havaitseminen.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,9 / 9 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös