The Revenant valkokangas

Yhdysvaltain 1820-luvun Keskilännessä turkiksia pyytävä seurue joutuu perääntymään Arikara-intiaanien hyökkäyksen alta talviseen erämaahan. Pian joukon kokenein metsämies Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) asettuu pentujaan puolustavan harmaakarhun tassujen väärälle puolelle ja on käytännössä vainaa.

Henkitoreissaan olevan miehen vartijaksi lupautuu rahanahne Fitzgerald (Tom Hardy), joka päättää pistää kuolevan miehen ennenaikaisiin multiin. Homma jää kuitenkin kesken ja Glass ryömii matalasta haudastaan takaisin henkiin ja kostamaan väärintekijälleen – siitä elokuvan kuolleista palaavaa tarkoittava nimi The Revenant.

Tämä on Alejandro González Iñárritun (Babel, Birdman) tositapahtumiin perustuvan elokuvan asetelma ja sen petaamiseen kuluu elokuvan 157 minuutin kestosta päälle tunti. Tuntiin mahtuu paljon, erityisesti näyttäviä joukkokohtauksia, mutta kaikki on selvästi varsinaisen tarinan pohjustamista. Tarinan, joka on lopulta vain sarja toinen toistaan uskomattomampia mutta samalla itseään toistavia selviytymiskamppailuja erämaan armoilla, spiritismi-tripeillä höystettyinä. Vertailun vuoksi Richard C. Sarafian selvisi elokuvassaan Mies erämaasta (1971) samasta tarinasta sadassa minuutissa.

The Revenant on suhteessa yksinkertaiseen selviytymis- ja kostotarinaansa nähden auttamatta liian pitkä, mutta siinä on paljon hyvää. DiCaprion ja Hardyn kaltaiset vahvan fyysiset näyttelijät ovat nappivalintoja vaikka – tai oikeammin koska – karskit, yksioikoiset hahmot eivät anna näyttelijöille juurikaan liikkumatilaa. DiCaprion hahmon kehitys nojaa tosin turhan vahvasti henkimaailman näkyihin, joiden syvempi merkitys ei aivan itselleni auennut.

Toisaalta hetkeäkään en ajatellut, etteivätkö miehet olisi tarkkoja ajankuvia Quentin Tarantinon postmodernien western-pastissihahmojen sijaan. Erityismaininnan ansaitsee Domhnall Gleeson joukon ristiriitaisena johtajana, joka palvelee pääoman etuja, mutta yrittää rajaseutujen vaikeissa oloissa samalla valvoa oikeutta ja tehdä viimeiseen asti oikein.

The Revenant selviää hyvin myös alkuperäiskansojen käsittelystä. Epäselväksi ei käy, kenen maita riistetään, mutta kotoperäistä elämää ei myöskään romantisoida. Elo on raakaa ja julmaa, ihonväristä riippumatta. “Olemme kaikki villejä”, lukee hirtetyn natiivin kaulaan ripustetussa kyltissä.

Vastapainona kaikelle väkivallalle elokuva on tavattoman kaunis. Luonnonvalossa kuvatut hyytävät maisemat sopivat selviytymiselokuvaan ja kaiken kaikkiaan liikutaan vahvasti Terrence Malick -territoriolla. Eikä ihme, onhan kameratyöskentelystä vastannut Malickin luottokuvaaja Emmanuel Lubezki. Kuvaus alleviivaa hienovaraisesti ihmisen ja luonnon suhdetta ja kytkeytyy samalla parhaiden eeppisten westernien perinteeseen.

Ongelmineenkin The Revenant on kirkkaasti Iñárritun paras elokuva, heti Amores Perrosin (2000) jälkeen. Minut se jätti tunnetasolla kylmäksi, mutta lienee aivan katsojasta kiinni, kuinka vahvasti onnistuu Glassin ja kumppaneiden kärsimykseen ja kohtaloon samaistumaan. Mitään elokuvallista estettä en keston lisäksi tälle varsinaisesti keksi.

Tyhjäkäyntiä elokuvassa on aivan liikaa, jotta Mel Gibsonin hengästyttävän Apocalypton (2006) sfääreihin päästäisiin. Toisaalta Malickin samanhenkinen mutta parjattu The New World (2005) sai minut paremmin kiinnostumaan päähenkilöistään. Ja se paljon puhuttu karhu? Se on sen verran hyvin tehty, että pentujen kohtalo jäi surettamaan enemmän kuin yhdenkään ihmishahmon.