Jack Sholder Night Visionsin festivaalivieraana

Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Jack Sholder tunnetaan kauhuteoksistaan. Sholder kuitenkin vierastaa nimikettä kauhuohjaaja, sillä hänen viidestätoista kokopitkästä elokuvastaan vain kuutta voisi luonnehtia kauhugenreen kuuluvaksi. Hän ei edes erityisesti pidä kauhuelokuvista. Tästä huolimatta hän on parhaillaan vierailemassa Helsingissä Night Visions -tapahtumassa, missä esitetään hänen ohjaamiaan kauhu- ja tieteiselokuvia. Tapasin Sholderin festivaalin avajaispäivänä ja keskustelimme siitä, miten kauhumaine tarttui mieheen ja miten hän suhtautuu ohjaamiinsa kauhuteoksiin.

Taide-elokuvan vaikutus Sholderin uraan

Nuoruusvuosina Sholderin kiinnostus kohdistui eurooppalaiseen, erityisesti ranskalaiseen taide-elokuvaan. 1950- ja 1960-luvulla ranskalaisen elokuvan uusi aalto, joka kokeili rohkeasti editoinnin, visuaalisuuden ja kerronnan muodoilla ja osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun, herätti paljon huomioita Yhdysvalloissa. Suuntauksen sanotaankin vaikuttaneen vahvasti 1970-luvulla amerikkalaisen uuden aallon ohjaajin, kuten vaikkapa Woody Alleniin ja Francis Ford Coppolaan.

Samoihin aikoihin 1960- ja 1970-luvulla Sholder aloitteli elokuvauraansa tekemällä lyhytelokuvia. Sholderin kiinnostus ranskalaiseen elokuvaan ulottui myös uutta aaltoa edeltävään elokuvaan 1930- ja 1940-luvulle, mukaan lukien Marcel Carnén ja Jean Renoirin ohjaukset. Heiltä hän omaksui kiinnostuksen ihmisyyteen liittyvien ongelmien pohdintaan.

Viimeinen lyhytelokuvani Garden Party (1973) toi esille juuri näitä piirteitä ollessaan hillitty ja inhimillinen nuoren tytön kasvutarina.

Sholder pitää itseään klassisena elokuvaohjaajana. Ensimmäiset elokuvakoulut aloittelivat Yhdysvalloissa 1960-luvun loppupuolella, mikä ei auttanut juuri yliopistosta valmistumassa olevaa Sholderia. Sen sijaan sai koulutuksensa kirjallisuudessa ja klassisessa musiikissa. Tämä sai hänet arvostamaan klassista kerrontaa ja tyyliä.

Lisäksi Sholder mainitsee yhteiskunnallisen kommentoinnin itselleen merkittäväksi elokuvantekoa ohjaavaksi tekijäksi. Kauhugenren yhtenä haasteena hän kokeekin sen, että monet elokuvista keskittyvät tarinan konventionaalisiin elementteihin, kuten murhiin ja väkivaltaan, mutta eivät vaivaudu vastaamaan kysymykseen, miksi tämän pitäisi kiinnostaa meitä. Ohjauksissaan Sholder onkin pyrkinyt yhdistämään taide-elokuvan ulottuvuuksia kauhuun nimenomaan tuomalla mukaan erilaisia tarttumapintoja katsojalle.

Sholder vertaakin ohjaajan työtä klassisen musiikin kapellimestarin tehtävään.

Kapellimestari ei itse soita, vaan analysoi musiikkikappaletta. Mistä se kertoo? Millaisen lähestymistavan hän valitsee? Millaisia yksityiskohtia tulisi painottaa, jotta saa haluamansa vaikutelman aikaiseksi? Samalla tavalla minulle elokuvan selkärankana ei toimi juoni, vaan se mistä elokuva symboloi. Siten jokaisessa elokuvassani olen pyrkinyt löytämään sen sanoman ytimen, mistä elokuva todella kertoo.

Tilaisuus tekee varkaan

Sholderin tie elokuva-alalle eteni itseoppimisen ja kokeilujen kautta. Valmistumisensa jälkeen hän päätyi työskentelemään leikkaajana ja teki muun muassa useita trailereita ja dokumenttiprojekteja. Editoiminen oli hänelle myös erinomainen koulutus elokuvan saloihin, sillä yksityiskohdista kokonaisuuden rakentaminen auttoi hahmottamaan elokuvien kerronnan mahdollisuuksia.

Sholderin intohimona oli kuitenkin omien elokuvien tekeminen, mutta tie ohjaamisen pariin tuntui mutkikkaalta. Kun hänen yhteistyötahonsa New Line Cinema halusi hyödyntää ilmassa olevan kauhubuumin – olihan markkinoilla pärjänneet erittäin hyvin nuorelle sukupolvelle suunnatut pienen budjetin kauhuelokuvat, kuten Teksasin moottorisahamurhat (1974) – päätti Sholder tarttua tilaisuuteen. Hän käsikirjoitti elokuvan Alone in the Dark. Rahoitusta elokuvalle ei heti järjestynyt, joten tällä välin Sholder editoi kauhuelokuvan The Burning (1981).

Leikkaaminen on se vaihe, jossa elokuva tehdään ja jossa palasista rakentuu kokonaisuus. Kauhuprojektin aikana opin, miten asioista voidaan tehdä pelottavia. Päätin, että minun täytyy palata oman käsikirjoitukseni pariin ja tehdä siitä pelottavampi.

Samalla rahoitus oli varmistunut ja vuonna 1982 esikoisohjaus näki päivänvalon. Tarinassa murhanhimoiset mielisairaalan asukkaat pakenevat sähkökatkoksen aikana. Syvempänä merkityksenä Sholder tunnistaa pohdinnan, mitkä asiat nähdään normaalina yhteiskunnassa.

Esikoisteos ei avannut heti ovia elokuvaohjaajien joukkoon, vaan tunnetuksi Sholder tuli Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn koston (1985) myötä. Wes Craven vetäytyi projektista viime tipassa ja jo esituotannossa oleva jatko-osa kaipasi kipeästi ohjaajaa. Sholder epäröi tarttua tilaisuuteen, sillä hän ei halunnut leimautua kauhuohjaajaksi. Työskentelyn aikana hän koki myös olevansa pitkälti palkattu työntekijä, sillä jo tekeillä olevaan elokuvaan oli vaikea saada omaa näkemystä liitettyä. Elokuva kuitenkin menestyi ensimmäistä osaa paremmin ja takasi Sholderille ohjaajauran jatkumisen.

Omaksi suosikkielokuvakseen Sholder nimittää The Hiddenin (1987), joka on pikemminkin tieteiselokuva kuin suoranaista kauhua. Tässä elokuvassa Sholder pääsi rauhassa tutkimaan omaa sanomaansa.

The Hiddenin kohdalla jouduin pohtimaan pitkään, mitä elokuva symboloisi. Se kertoo, mitä on olla ihminen. Tarinassa on kaksi avaruusoliota, jotka tulevat maahan. Yksi oppii itsekkäiden käytösmallien kautta, mitä on olla huono ihminen. Toinen oppii tekemällä yhteistyötä ihmisten kanssa, mitä on olla hyvä ihminen. Tarkoituksellisesti sisällytin mukaan kohtauksia, joilla ei ole mitään tekemistä tieteiskauhun kanssa, vaan näissä kohtauksissa rakennetaan hamojen välisiä suhteita. Nämä kohtaukset myös toimivat elokuvan syvemmän tason luomisessa.

Näiden kolmen uran alkuvaiheen elokuvan jälkeen Sholder siirtyi työskentelemään pitkälti television ja televisioelokuvien parissa. Samalla ohjaamisen aihepiirit laajenivat, vaikka silloin tällöin hän on palannut kauhutematiikan pariin. Night Visions -festivaalilla Sholderilta on nähtävissä hänen alkuvaiheen elokuvansa Alone in the Dark, Freddyn kosto ja The Hidden, jotka tekivät ohjaajan tunnetuksi ja joiden maine pitkälti edelleen määrittelee miehen urallista identiteettiä.