Thumbsucker kotikatsomo

Toisinaan musiikki- ja mainosvideo-ohjaajat siirtyvät onnistuneesti elokuvanteon puolelle. Björkia ja White Stripesia kuvittanut Michel Gondry ohjasi erinomaisen Tahrattoman mielen, ja Spike Jonze ikimuistoisen Being John Malkovichin. Nämä modernit aikuisten sadut hakevat vertaisiaan mielikuvituksellisuudessa ja ennalta arvaamattomissa käänteissään.

Mike Millsin ensimmäisessä kokoillan elokuvassa, Thumbsucker, on kaikuja miehen aikaisemmista töistä, kuten Air-yhtyeelle ohjatuista, hieman unenomaisista musiikkivideoista. Mills on suunnitellut levynkansia Sonic Youthille ja Beastie Boysille, sekä ohjannut videoita Mobylle, Yoko Onolle ja Pulpille. Millsin musiikkivideotausta ja graafinen osaaminen erottuvat Thumbsuckerissa erityisesti värivalintojen ja tilankäytön kautta.

Elokuvan päähenkilö on 17-vuotias Justin, joka käsittelee murrosiän vaikeuksia imemällä peukaloaan. Lähiympäristö ei katso mieltymystä hyvällä, ja poika ajetaan etsimään parannuskeinoa tapaansa. Justin tekee kokeiluja huumausaineiden ja vastakkaisen sukupuolen parissa, löytää itsetunnon sen hetkeä myöhemmin kadottaakseen, ja pyrkii paikkailemaan etäistä suhdetta vanhempiinsa.

Aikuisuuteen kasvamista on käsitelty monista erilaisista näkökulmista, kuten Richard Kellyn Donnie Darko, Todd Solondzin elokuvat tai Jenny Wilsonin musiikki osoittavat. Mills ei varioi teemaa millään elämää suuremmilla viisauksilla, vaan luottaa hahmojen toiminnan kautta syntyvään komiikkaan ja leppoisaan yleisvireeseen.

Elokuva vakuuttaa pakottamattomuudellaan, kiireettömyyden tunne välittyy kotisohvalle asti. Kuten kunnon kasvutarinassa aina, kohdellaan itseään etsivää päähenkilöä ymmärtävästi ja tukea tarjoten. Thumbsuckerin koulumaailma on raadollisen sijaan pikemmin romanttinen. Ohjaajan maalailema tunnelma tuo mieleen ruutuvihkojen tuoksun, auringonpaisteen ja koulupäivät, jotka tuntuivat pitkiltä, mutta eivät sittenkään liian pitkiltä.

Tuore nimi Lou Pucci on Justinin roolissa vakuuttava. Erityisen kiinnostavia ovat kuitenkin elokuvan sivuhahmot, kuten Tilda Swintonin esittämä, televisiotähteen rakastuva äiti, tai Vince Vaughn ja Vincent D’Onofrio tulkitessaan itsensä kanssa hukassa olevia keski-ikäisiä miehiä. Riemastuttavin hahmo on Keanu Reevesin näyttelemä hammaslääkäri, joka tarjoaa Justinille peukalonimemisen parannuskeinoksi hypnoosia.

Thumbsuckerissa kuvan ja musiikin liitto on toimiva ja vahva. Millsin esikoiselokuvalle on haettu vertailukohteiksi jopa Jim Jarmuschin ja Woody Allenin ohjaustöitä, ja totta – tiettyjä yhtymäkohtia voi tulokkaan ja pitkän linjan tekijöiden tyylien väliltä löytää. Thumbsuckerin ydin, sen oudon koomiset henkilöhahmot, ovat sukua edellä mainittujen ohjaajien luomille, hieman epäonnisille oman elämänsä sankareille. Myös tietty hidassoutuisuus houkuttaa vetämään yhtäläisyysviivoja etenkin Jarmuschiin, mutta vertailu on vielä tässä vaiheessa Millsin uraa liioiteltua ja turhaa. Vaikka Thumbsucker onkin eheä ja toimiva kokonaisuus, on ohjaajan silti jatkossa terästettävä otettaan.

Mike Millsin ohjauksessa on imua, mutta se jää paikoin turhan tunnelmoivaksi. Näkökulmia tarkentamalla Thumbsuckerissa olisi ainesta lopputulosta rikkaammaksi ja pidempää kulutusta kestäväksi elokuvaksi. Tällaisenaan sen kohtalona on jäädä siksi videovuokraamon hyllystä hyvällä tuurilla löydetyksi indie-herkuksi, joka on ehdottoman miellyttävää ja helposti sulavaa katseltavaa, mutta jonka unohtaminen on vielä siitä nauttimistakin helpompaa.

Toisaalta; kaikki elokuvat eivät voi olla mestariteoksia, eikä niiden tarvitsekaan olla. Mitä vikaa on hieman sivupoluille eksyneessä, sympaattisessa arkisuudessa ja muutamissa täysin yllättäen irtoavissa kunnon nauruissa? Ei yksinkertaisesti mitään, etenkin kun Thumbsuckerissa on vielä sitä jotain ylimääräistä, joka saa katsojan innostumaan ja kiinnostumaan näkemästään. Ihmisten kohdalla sitä kutsutaan karismaksi, elokuviin liitettynä ominaisuutta luonnehditaan näkemykseksi.