Texasin moottorisahamurhat kotikatsomo

Kansallinen laatumedia osaa oivasti hyödyntää populaarikulttuurin käsitteitä. Orimattilan hiljattaisen perhetragedian yhteydessä käytettiin toistuvasti moottorisahamurhaaja-termiä. Ei syytä huoleen kotimaan kamaralla. Suomi ei ole saanut ikiomaa nahkanassuaan, vaikka moottorisahalla pientä roolia ikävässä tapahtumassa olikin.

Legendaarinen The Texas Chain Saw Massacre ilmestyi jo vuonna 1974 ja nauttii edelleen kulttisuosiota. Tämän vuoden versiossa palataan lähtöruutuun eli kyseessä on enemmänkin rebuutti kuin remake, vaikka nimi onkin harhaanjohtavasti samankaltainen ilman määräistä artikkelia. Aikaisemmat jatko-osat ohitetaan ja tarina kytketään tiukemmin originelliin klassikkoon. Illuusio oikeasta jatko-osasta kärsii ainoan selviytyjän Sally Hardestyn näyttelijän vaihdosta. Marilyn Burns menehtyi vuonna 2014.

Aiempi rebuutti toteutettiin 2000-luvun alussa ja varsin hyvällä kassamenestyksellä, joten ymmärrettävää, että kulttimaineella halutaan rahastaa uuttakin sukupolvea. Uusin elokuva tosin päätyi suoraan Netflixille koronakieltojen takia.

Kaupunkilaisystävykset ovat tehneet sijoituksia teksasilaiseen Harlow’n tuppukylään. Suuressa innossa paperiasiat jäävät osin valtaajilta vähemmälle huomiolle ja alkuasukasemäntä poikansa kanssa häädetään tylysti heidän laillisesti omistamastaan talosta. Mummelin pumppu ei kestä rasitusta ja pojan on aika laittaa museosaha ärjymään kostoksi.

Alkupuolella noudatetaan viisaasti kaavaa tehtailla kalmoja kirkkaassa päivänvalossa. Juuri tämä kaavan rikkominen säväytti alkuperäisessä. Vaan kun tulee aika pukea uusi nahkavappunaamari päälle, laitetaan latteat genrekonventiot (sade, pimeys, ukkonen) peliin. Yllätyksellisyys ja luovuus, jotka viehättivät alkuperäisessä, katoavat saman tien, ja lahtaajana voisi toimia aivan yhtä hyvin kuka tahansa superteurastaja, kuten Jason Voorhees, Mike Myers tai Freddie Kruger.

Keskeiseksi ongelmaksi muodostuu ikonisen Leatherface-hahmon laiminlyönti. Hänestä on tehty lähinnä sääliä herättävä sirkusfriikki, jonka on pakko tanhuta aneemisia sahabalettejaan lisäosien toivossa. Pelkokerroin on Nakke Nakuttajan tasolla.

Vaan onneksi substanssiakin löytyy. Bussikohtauksen hurmehuuruilussa päästään lähelle Peter Jacksonin Braindeadia, joka on sinänsä jo saavutus. Samaisessa tilassa tapahtuu kieltämättä maukas motskarisahasekstailu, joka kierosti kammohuvittaa.

Tuotantoprosessi ei sujunut hankaluuksitta. Ohjaajina piti toimia alun perin Tohillin veljekset Randy ja Andy, mutta lyhyen kuvausepisodin jälkeen heille annettiin potkut ja tilalle saatiin pikaisesti värvättyä David Blue Garcia. Kässäriä ja koko tuotantoa on ollut työstämässä muun muassa Fede Alvarez, jolla on näyttöinä Don’t Breathe ja Evil Deadin remake.

Pelle Peloton hattu lienee ollut tätä kirjoittaessa lainassa, koska mitään kovin omaperäisiä elementtejä ei tarjoilla. Positiivisena puolena mainittakoon tiivis paketti. Kokonaiskesto ennen krediittejä on 73 minuuttia, mikä on toivottavasti osoitus leikkausvaiheen tiukasta trimmistä. Jos ei jaksa katsoa pääosin bulgarialaisen tuotantoporukan pitkää listaa läpi, kannattaa pikasiirtyä lähelle loppua viimeisiin kuviin.