Rikos & Rakkaus kotikatsomo

Ei ole mikään yllätys, että Rikos & Rakkaus toimii hitusen verran paremmin tv-ruudussa kuin suurella kankaalla. Vaatimattoman arkinen visuaalisuus sekä epätasainen kerronta eivät niin pahasti hakkaa silmään, vaan mukautuvat kotikatsomon intiimimpään tunnelmaan. Marsipaani Räikkösen murhan mehukas mysteeri hönkii parin otteeseen aidosti hauskojakin hetkiä pohjoisilla lakeuksilla. Järjestä ei paljon voi puhua, mutta suorastaan autuaaksi tekevästä tyhmyydestä ja kaiken sotkevista tunteista sitäkin enemmän.

Ensi-illan aikoihin jotkut ylistivät Rikoksen & Rakkauden olevan suomalainen vastine Tarantinon elokuville. Vertaus on hyvälläkin sydämellä harvinaisen kaukaa haettu ja taivaisiin kurotettu. Kyllä Rikos & Rakkaus edelleenkin muistuttaa vain sekavaa teelmystä tv-sarjan jaksoista. "Elokuvallisuudesta" ei juuri voi puhua, ja kun tarinan tarkoituksettomalta tuntuva poukkoilukin muistuttaa toisinaan lähinnä "vain" Kummeleiden tuotoksia, niin kertomuksen langat eivät pysy kenenkään hyppysissä eivätkä missään vaiheessa kietoudu kiehtovasti yhteen. Episodimaisesti tempoileva hyppelykimara kohtauksesta toiseen syö voimaa teemoiltaan ilkeämieliseltä ja jopa rankaltakin tragikomedialta. Kun draamantaju puuttuu, niin se uupuu.

Rikoksen & Rakkauden vahvuus on näyttelijätyössä, vaikka muutamia tönkösti toteutettuja kohtauksia yhteistyötään vuosia hioneet näyttelijätkään eivät pysty pelastamaan. Tervomaisen hurtti huumori toimii purevastikin, mutta hervottomaksi viilattu sanailu jää pikkunäppäräksi suunpieksennäksi. Nasevat heitot eivät saa tarpeeksi painoa ihmiselon ihanien ja kurjien arkiongelmien maalailussa, kun surkuhupaisasti luonnostellut roolihahmot etsivät paikkaansa napapiirin turhuuksien turuilla ja toreilla. Murhat, varastetut viinalastit, ihmissuhdekoukerot ja papin potenssiongelmat innostavat yhtä paljon kuin Saludo-kuponkinsa kotiin unohtaneen eläkeläisen tuohtunut päivittely Ruokavaraston kassajonossa.

ks. ensi-ilta & Pekka Milonoffin haastattelu