Riemuloma Rivieralla kotikatsomo

"Komedia on lajeista vaikein, se joka vaatii eniten työtä, eniten lahjakkuutta, eniten myös nöyryyttä", kirjoitti uuden aallon ihmelapsi François Truffaut vuonna 1954 artikkelissaan Eräs ranskalaisen elokuvan suuntaus. Ennen loistokasta uraansa elokuvantekijänä (debyytti 400 kepposta ensi-iltaan 1959) Truffaut kunnostautui Cahiers du Cinéman teräväkielisenä elokuvajournalistina, jonka teksteissä sodanjälkeisen ranskalaiselokuvan "laadun perinne" sai armotta selkäänsä. Hänelle Jacques Tati oli alusta asti osa pöhöttyneen "psykologisen realismin" vastapoolia siinä missä Renoir, Bresson, Becker tai Cocteau.

Kriitikko Truffaut’n mukaan Tatin keskeisimmän elokuvaluomuksen, Monsieur Hulot’n, kävelyssä on enemmän elokuvaa ja enemmän taidetta kuin tusinassa "laatuelokuvia", jotka on ahdettu täyteen mauttomia dialogeja elämästä, rakkaudesta ja Jumalasta. Vaikkei asia aivan näin olisikaan, niin jotain elokuvallisesti ja komediallisesti hyvin keskeistä Hulot’n askelluksessa ja koko olemuksessa joka tapauksessa on. Tati esitteli alter egonsa suurelle yleisölle toisessa pitkässä elokuvassaan Riemuloma Rivieralla vuonna 1953, jonka jälkeen huippusuosittu Hulot, jota Tati itse tietysti näytteli, oli ilmaisun elimellinen instrumentti ohjaajan kaikissa tulevissa pitkissä filmeissä.

Lystikäs komediantekijä

Varieteeteatterin näyttelijänä ja miimikkona aloittanut Jacques Tati (1909-1982) siirtyi elokuvaan 1930-luvulla näyttelemällä muun muassa René Clémentin lyhytfilmissä Suojaa vasemmalla (1936). Itsenäiseksi elokuvantekijäksi Tati ehti kuitenkin vasta sodan jälkeen 1947, jolloin valmistui lyhyt sketsifilmi Postimiesten koulu, ja sen onnistuneimmista "kusti polkee -gageistä" Tati laajensi ensimmäisen pitkän elokuvansa Lystikäs kirjeenkantaja (1949). Tyylilajina auteurin varhaistuotannossa on hienostunut slapstick, jossa näyttelijä-ohjaajan kekseliäästi ideoimat kohtaukset tulkitsee pokerinaamainen mestarikoomikko. Tatin ilmaisu on jo Lystikkäässä kirjeenkantajassa tarkkaan harkittua, harjoiteltua ja hallittua, vaikka kerronnan välineenä rakastettava postimies François ei ehkä luotaakaan aivan niin syvällisiä ihmisyyden ulottuvuuksia kuin Monsieur Hulot myöhemmin.

Joka tapauksessa Kirjeenkantaja on tolkuttoman hauska, ehkä Tatin elokuvista kaikkein hauskin, ainakin jos hauskuutta mitataan kontrolloimattoman kikattelun määrällä. Yritteliään Françoisin päivittäinen kierros venyy maalaiskylän juhlahumussa pikku tunneille, eikä kommelluksille tahdo tulla loppua seuraavanakaan päivänä. Sympaattisessa symbioosissa polkupyöränsä kanssa elävä rehti postimies on tavallaan autoistuneen Hulot’n agraarinen alkumuoto - ajalta ennen modernin keskiluokan rappiollista joutenoloa ja kulutuskulttuurin kirjoa. Hulvattoman vakavana epähenkilönä François on sukua saksalaisen Karl Valentinin 1920- ja 30-luvun sketsihahmoille sekä tietysti Buster Keatonille. Vaikka Keatonin suuntaan Tati osoittaakin alleviivatusti suosiotaan vasta Riemulomassa, jossa mumisevan Françoisin korvaa lähes täydellisesti mykkä Hulot. Samaan jatkumoon näyttää osin sijoittuvan myös Peter Sellersin tarkastaja Clouseau, mutta pykälää tarkemmin ajateltuna asia on paljon moniulotteisempi. Väljänä taustana lienee laajempi länsimainen komediaperinne, jossa varietee-, vaudeville- ja music hall -näyttämöiden pienieleinen pantomiimi kukoisti jo ennen elokuvaa.

Lystikäs kirjeenkantaja kuvattiin kokeellisesti kahdella kalustolla sekä mustavalkoiselle että värilliselle filmille. Värimateriaalia ei kuitenkaan saatu laboratoriossa esityskuntoon, vaan 1947 valmiiksi kasattiin "vain" mustavalkoelokuva, jota Tati oli pieneltä osin jälkikäteen värittänyt. Nyt julkaistulla dvd:llä pääosassa on 1990-luvulla restauroitu "alkuperäinen" värielokuva. Mukana on myös kakkoslevy, jolta löytyy vuosikymmenien ajan levityksessä ollut mustavalkoversio. Joulunajan räntäsateisina pyhinä voi siis vaikkapa vertailla otostasolla versioiden kuvakulmia ja -kompositioita. Oleellisin ero ei kuitenkaan näy, se kuuluu. Restauroidussa Kirjeenkantajassa äänimaailma, jossa Tatille tyypillisesti korostuvat luonnon ja arkielämän mekaniikkaa "outouttavat" ääniefektit, on sekin kirkkaasti värikkäämpi.

Inhimillinen värähtelijä

Seuraavaa elokuvaansa Tati valmisteli vuosia. Hän synnytti Monsieur Hulot’n ja laati Henri Marquetin kanssa hahmon ympärille väljän käsikirjoituksen, josta Riemuloma Rivieralla muotoutui. Omaperäinen mestariteos, joka (siitä huolimatta) kelpasi Oscar-ehdokkaaksi. Jatkossakaan Tati ei elokuvantekijänä hätäillyt, vaan 20 vuodessa valmistui enää kolme pitkää teatterielokuvaa: Enoni on toista maata (1958), joka sitten saikin Oscarin, Playtime (1967) ja Trafic (1971). Riemulomassa tarina, jonka maahantuojan suomentaja sijoitti mielivaltaisesti Rivieralle, on merkityksetön viitekehys kuin itsestään kehittyville tilanteille, tapahtumille ja tunnelmille, joissa huumorin syntyä hallitsee vapaa katsoja. Tati muovaa Hulot’sta hienovaraisen primus motorin, äänettömän voiman, jonka olemassaolosta seuraavat tilanteet virtaavat vääjäämättä mutta ilmavasti antaen koomisille yksityiskohdille tilaa kehittyä.

Tatille Hulot ei oikeastaan ole päähenkilö, vaan puhtaasti osa näytteillepanoa (mise-en-scène), osa kuvaa tai tarkemmin osa elävää kuvaa. Tarinaelokuva tarvitsee henkilöhahmoja, Tati ei. Silti Tatin elokuvista tulisi mahdottomia ilman liikkeelle panevaa voimaa - pelkistetysti ilman Hulot’ta. Juuri liikkeen dialogi näyttää Tatin taiteen keskeisimmältä elementiltä. Esimerkiksi Riemulomassa kehittyvän Hulot’n pienet eleet ja näennäisen määrätietoinen "heiluminen" ovat jotain inhimillistä värähtelyä tai olemassaolon mielettömyyden liikettä, joka tekee näkyväksi elokuvan ydinaineksena toimivaa myötätodellisuutta ja sen merkityksiä. "Metafyysisen kinematiikan" rinnalla Tatin liikkuva kuva koostuu tyypillisesti myös maanläheisemmästä mekaniikasta, kuten polkupyöräilystä, hevosista, autoista, tenniksestä ja muusta urheilusta.

Erityistä lisäiloa Tati-elokuvien dvd-versioihin tuovat ekstrat: kymmenminuuttisten lyhytelokuvien Suojaa vasemmalla ja Postinkantajien koulu lisäksi mukana on lähes puolituntiseksi venyvä Iltakoulu (1961). Lyhäreiden kautta on opettavaista seurata Tatin teemojen ja gagien pitkälinjaisia kehittelyjä. Esimerkiksi posteljoonien ammattikunta on enemmän tai vähemmän mukana kaikissa. Iltakoulussa aikuisia opettava puhelias Hulot-variaatio puolestaan piirtää suorastaan eksplisiittistä kuvaa itse ohjaajasta, joka kädestä pitäen kasvattaa meitä sosiaalisen ympäristömme empiristisen pedanttiin havainnointiin. Lystikäs kirjeenkantaja ja Riemuloma Rivieralla ovat kiistattomia merkkiteoksia, joita ilman elokuvahistoria olisi oleellisesti köyhempi, vähemmän hauska, vähemmän vakava - ja ennen muuta vähemmän hauskasti vakava. Ekstroineen julkaistuna ne todistavat, millaisiin kulttuuritekoihin dvd-formaatti parhaimmillaan pystyy.