Prisoner’s Daughter kotikatsomo

Tarina epäkelvosta vanhemmasta, joka elämänsä ehtoon koittaessa haluaa lapsensa kanssa selvittää tekonsa ja tekemättä jättämisensä, on tuttu ja monissa yhteyksissä kerrottu. Tarinan vaikutusvoima piilee siinä, että liki jokainen vanhempi pohtii joskus sisimmässään suhdetta lapsiinsa ja miten on heitä kohdellut ja kasvattanut. Riittämättömyyden tunne ja sovituksen hakeminen ovat inhimillisiä piirteitä, vaikka ei lastaan olisi koskaan edes kohdellut kaltoin. Tästä syystä näille tarinoille löytyy lähes aina samaistumispintaa ja ne puhuttelevat tavalla tai toisella.

Tarinan tuttuus ei sinänsä ole ongelma, mutta tutun tarinan ilmeisin karikko ovat kliseet, joihin moni elokuva valitettavan usein karahtaa. Näin käy myös SkyShowtimen valikoimiin ilmestyneelle Catherine Hardwicken ohjaamalle Prisoner’s Daughterille (2022).

Brian Cox esittää vankilassa tuomiotaan istuvaa Maxia, jolla todetaan pitkälle levinnyt syöpä. Vankilan johtaja suo muuttuneelle Maxille mahdollisuuden viettää jäljellä oleva aika läheistensä kanssa. Maxilla ei ole muita läheisiä kuin tytär Maxine (Kate Beckinsale) ja tyttärenpoika Ezra (Christopher Convery), joka ei edes tiedä isoisänsä olevan elossa. Elämässään kovia kokenut Maxine ei isästään paljoa perusta eikä ajatuksesta innostu, mutta taloudelliset syyt pakottavat hänet ottamaan sairaan isänsä luokseen asumaan.

Kuten näissä tarinoissa aina, mennyttä käydään läpi, asiat selkiytyvät ja suhteet lämpenevät. Prisoner’s Daughterissa erityinen huomio kohdentuu Maxin ja Ezran suhteeseen. Ilman kunnollista isän roolimallia kasvaneen teinin ja elämän pimeitä nurkkia liikaa kolunneen isoisän välisissä kohtauksissa on paikoin hienoja hetkiä. Harmillisesti käänteet ja ratkaisut ovat vain turhan ennalta arvattavia ja konservatiivisia, mikä entisestään korostaa tarinan kliseitä. Ongelmien ratkaisuun olisi kaivannut raikkaampia näkökulmia kuin mitä nyt on tarjolla, ja tähän olisi kuvitellut ohjaaja Hardwickella olleen mahdollisuuksia, sillä hän tuli aikanaan tunnetuksi sellaisista elokuvista kuin Kolmetoista (2003) ja Lords of Dogtown (2005).

Toisaalta Twilightin (2008) jälkeen Hardwicke ei ole ohjannut kummoisempaa huomiota saaneita teoksia, joten pienimuotoisena draamana Prisoner’s Daughter tuntuu paluulta vakavasti otettavan elokuvan pariin. Sellaisen elokuvan, jolla on sanottavaa meille jokaiselle tärkeisiin asioihin liittyen. Mitä me ihmisenä olemme lähtee suhteesta itseemme ja miten läheisiämme kohtelemme.

Prisoner’s Daughter on skottiveteraani Brian Coxin elokuva. Hän kannattelee niin elokuvaa kuin kanssanäyttelijöitään suvereenilla läsnäolollaan. Nykyisin Succession-sarjasta kenties parhaiten tunnettu Cox oli vastikään julkisuudessa suomiessaan nykyelokuvan tilaa, josta yli kahdensadan roolin näyttelijällä on varmasti selkänojaa sanoa jotain.

Liki kuusikymmentävuotisella urallaan Cox ei ole saavuttanut sitä suuren yleisön tähtiasemaa, johon moni muu osaamattomampi näyttelijä on yltänyt. Cox teki aikanaan muun muassa ensimmäisen valkokangastulkinnan Hannibal Lecteristä Michael Mannin unohdetussa klassikossa Psykopaatin jäljillä (Manhunter, 1986) ja vieläpä monin verroin kylmäävämmin kuin Anthony Hopkins Oscar-palkitulla ilveilyllään Uhrilampaissa (1991).

Ilman Brian Coxia Prisoner’s Daughterkin olisi todennäköisesti jäänyt katsomatta.