Halloween H20 kotikatsomo

Jatkokauhujen parissa katsojia (ihastuttanut ja) vihastuttanut Steve Miner kätkee veden kemialliselta kaavalta haiskahtavan otsikkonsa alle viimeisimmän pyrkimyksensä rahastaa jo loppuun ammennettua aihetta. Ohjaaja puhaltaa aikaisemmin seulaksi ammuttuun, päreiksi poltettuun ja tuhanteen kertaan jollakin tapaa silvottuun naamionaamaan elinvoimaa ja palauttaa kummajaisen henkiin entistä ehompana, pahempana ja sitkeämpänä kuin koskaan. Pyhäinpäivien ikiaikainen painajainen hiipii jälleen varjoista vaanimaan siskoansa. Lääketieteelliseksi ihmeeksi jo pakostakin luokiteltava pahisparka joutuu jo kuudetta kertaa seitsemännessä Halloween-elokuvassa metsästämään uhrejansa… tutulla ja turpeisella lopputuloksella (sekava numerointi johtuu siitä, että kolmas H-elokuva oli Michael Myersiton!). Täytyykö Michaelin toteuttaa kohtalonsa systerinsä kustannuksella ennen kuin kämmäriksi ja tehottomaksi vuosien saatossa paljastunut peikkoparka saa lepuuttaa raajojaan haudan levossa. Tai sitten se, tulevaisuuksien jatko-osissa joutuu metsästämään siskonsa kauan kadonnutta sisarpuolta tai jotakin…

Yksi asia on kuitenkin varma: jatkoa on odotettavissa, ennemmin tai myöhemmin. Antaisivat ohjaajat vihdoinkin piruparan kuolla pois valkokankaalta! Kauhumaailma on muutenkin täynnä halvalta näyttäviä slasher-leffoja ja tarinoita oudoista ja omintakeisista pikku pervoista ja psykoista. Mutta toisaalta on jotain hyvääkin, jos tunkiota kaivelee oikein pohjia myöten. Halloween H20 saa miettimään elokuvamaailman syntyjä syviä ja taustalla vaikuttavaa sitä suurinta "motivaattoria"! Mikä maailman ihme saa kovimmankin kaliiberin näyttelijät ryvettämään itsensä perinpohjin elokuvassa, joka meriittilistassa painaa pahemmin kuin suttuisin perisynti. Voi vain ihmetellä, kuinka kauan Miner joutuikaan suostuttelemaan Jamie Lee Curtisia juhlavuosielokuvaan ja kuinka suuren pinon fyffeä näyttelijättären lopulta onnistuikaan piilottaa liiveihinsä? Sen vielä ymmärtää että nimeään tykö tekevät teinit ja rokkimaailman starat ja "hasbeenit" joutuvat aloittamaan pohjalta, mutta että… Jamie Lee!!! Kyse ei todennäköisesti olekaan ollut minuuteista eikä nelinumeroisista.

"H-kaksikymppiseen" on sullottu rahaa mutta maallisella mammonalla ei saa sitä tärkeintä. John Carpenterin ohjaama se ainoa ja oikea pyhäinpäiväpainajainen loistaa edelleen karuudellaan ja omintakeisuudellaan. Jason Voorheesien ja Freddy Kruegereiden henkinen esi-isä tarjosi kaiken tarpeellisen eikä tasan mitään muuta, turha hötkyily ja löysyys oli silpaistu tarinasta. Nyt inflaatiota pahasti kärsinyt tarina perhevihamielisestä pojankoltiaisesta hyytyykin (jälleen) tavallistakin tavallisemmaksi teinikauhuksi, joka ei osaa yllättää tai edes säikäyttää. Jo alkuminuuttien jälkeen voi arvata ketkä joutuvat tekemään pysyvää tuttavuutta ruumishuoneen kanssa ja ketkä heräävät painajaisesta murtumin ja mustelmin. Steve Minerin sieluttoman ja turhan kauhun sijaan kannattaakin tyytyä vain siihen aitoon ja alkuperäiseen.