Epämiellyttävä totuus kotikatsomo

Al Gore hävisi Yhdysvaltain presidentinvaalit vuonna 2000 ja keskittyi sen jälkeen kiertämään maailmaa esitelmöiden planettaamme koskevasta ilmastonmuutoksesta. Epämiellyttävä totuus on taltiointi yhdestä tällaisesta esityksestä. Davis Guggenheimin koostama elokuva voitti Oscar-palkinnot parhaasta dokumenttielokuvasta ja alkuperäislaulusta. Vahvan asiapitoista, järjestelmällistä esitelmää seuratessa tuntuu siltä kuin olisi istunut takaisin koulun penkille. Eihän tämä mikään dokumentti ole, vaan selkeä vanhan ajan opetuselokuva!

Luentomaiseen tyyliin tottuu yllättävän nopeasti ja elokuva vetää vastustamattomasti puoleensa. Kaavioiden ja käyrien ohella käydään läpi tunnelmallisen kuvamateriaalin kera sitä, kuinka Gore itse aikanaan innostui ympäristönsuojelusta ja miten hänen yrityksensä ajaa ympäristöasioita politiikassa eivät juuri tuottaneet tulosta. Ilkeät kielet sanovat näiden osien palvelevan vain yhtä tarkoitusperää, eli herra entisenvarapresidentin julkisuuskuvan kohentamista. Kuitenkin nämä väliin leikatut human interest -osiot rytmittävät muuten helposti raskaaksi käyvää katselukokemusta. Todellinen harmi sinänsä, että elokuvassa inhimillistäminen tehdään ainoastaan Goren hahmon, eikä esimerkiksi tulva-alueilla hätää kärsineiden ihmisten kautta.

Alusta pitäen on selvää, että Al Gore on se, joka tätä esitystä hallitsee. Hän on elokuvassa hyvin pitkälti ainoa puheenvuoron saaja. Silti on mukava huomata, että itsensä esiin tuomisen sijaan hän toimii selkeämmin sanoman välittäjänä. Miehen ulkoinen anti on sen verran kuivakkaakin, että olisi ihme jos katsoja olisi tätä katsoessaan kiinnostuneempi puhujasta kuin itse aiheesta. Silti elokuva ei jyrää asiapitoisuudellaan, vaan Gore tajuaa keventää tilannetta hetkittäisellä huumorilla ja teemaan liittyvillä animaatiopätkillä.

Yhdysvallat on teollistuneen maailman suurin saastuttaja, ja siksi elokuva on suunnattu selkeimmin juuri amerikkalaiselle yleisölle. Gore puhuu maailmanlaajuisesta ongelmasta näyttäen varoittavia esimerkkejä Aasiasta ja jäätikköalueilta, mutta elokuvan pääpaino vaikuttaisi olevan yhdysvaltalaisten herättelyssä. Elokuva onkin varsin amerikkalaiseen tapaan tehty. Heti elokuvan alussa katsoja alkaa pyöriä istuimessaan, sillä Epämiellyttävä totuus aloitetaan kovin tutun tuntuisella, tunteisiin vetoavalla maalailulla.

Liiallisesta mahtipontisuudesta tai makeilusta ei elokuvaa silti parane syyttää, sillä se on hallitusti ja riittävän tyylikkäästi tehty kokonaisuus. Ja vaikka puhuttelu onkin enemmän yhdysvaltalaisille suunnattua, jokaisen hyvinvointiyhteiskunnan jäsen tuntee piston rintakehässään tätä katsoessa. Selkeästi ja rauhassa esitetyt faktat ovat surullista kuultavaa. Aihetta on pyritty nostamaan esiin aikaisemminkin, mutta silti tälle elokuvalle löytyy ehdottomasti paikkansa ja toivon mukaan laajamittainen yleisökin.

Gore käsittelee ilmastonmuutosta eettisenä kysymyksenä sen sijaan että sysäisi vastuun suoraan politiikoille. Hän malttaa kritisoida amerikkalaisia poliittisia piirejä hienosyisemmin. Epämiellyttävässä totuudessa nostetaan esiin poliitikkojen väliinpitämätön suhtautuminen ympäristönsuojeluun Goren oman poliittisen uran kuvauksen kautta. Elokuva esittää, kuinka hän senaattoriajoistaan asti on ajanut imastonmuutoksen hallintaa poliittisena tavoitteenaan. Esimerkkipätkistä saa käsityksen, että hänet leimattiin kyvyttömäksi tai epäpäteväksi toimijaksi.

Gore näkee maansa poliittisen eliitin lyhytkatseisena, voittoa tavoittelevana takapajulana ja pyrkii siksi mieluummin vaikuttamaan yksittäisiin ihmisiin. Keskivertokansalainen voi helposti ohittaa tämän taustan ja nähdä elokuvan vain häntä itseään koskettavana. Samalla poliitiset tahot tuntevat heille lähetetyn sivalluksen nahoissaan, vaikka elokuvassa ei konkreettisesti ketään sormella osoitetakaan.

Elokuvan lopussa kerrotaan miten jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa ilmastonmuutoksen suuntaan. Lisätietoa löytyy elokuvan ja ilmastonmuutokseen paneutuvien organisaatioiden internet-sivuilta. Hyvän asian puolesta ollaan liikkeellä, mutta vielä vahvemmin poliittiseksi mielletystä kysymyksestä tulisi eettinen ja moraalinen, jos elokuvan tuotantoyhtiö mahdollistaisi elokuvalle laajemman levikin. Markkinoinnilla saisi paljon aikaan, mutta se ei sinällään vielä riitä.

Mikäli elokuvaa saisi ladata internetistä maksutta, voisi Paramount Pictures osoittaa, että ilmastonmuutos ei ole pohjimmiltaan poliittinen, sen enempää kuin taloudellinen kysymyskään. Se on koko maailmaa koskettava, yhteinen taakka, josta on hyvät mahdollisuudet selvitä. Tämän ongelman ratkaisuun riittäisi yhteen hiileen puhaltaminen, ja terve järki. Näillä hyveillä vain ei taideta vielä tämän hetken maailmaa pyörittää, eihän?