Driving Miss Daisy kotikatsomo

”Kukaan ei enää puhu vitun Driving Miss Daisysta. Sitä elokuvaa ei opeteta elokuvakouluissa ympäri maailman kuten Do The Right Thingia. Kukaan ei keskustele Driving Miss vitun Daisysta”, sanoi Spike Lee Daily Beastin haastattelussa vuonna 2015.

Sitaatti nousi tänä vuonna jälleen tapetille, kun Oscarien jälkeen monia elokuvakeskusteluja oli vaikea käydä mainitsematta Miss Daisya, tuota hajutonta ja mautonta mummoelokuvaa vuodelta 1989, josta on vuosien saatossa tullut jonkinlainen elokuvafanien heittopussi, kun puhutaan väärään osoitteeseen menneistä Oscareista.

Elokuvan ystävillä on pitkä muisti. Leen mestariteos Do The Right Thing ei saanut edes ehdokkuutta parhaan elokuvan palkintoon, mutta sen pokannut Daisy kaahasi gaalasta kotiin peräti neljän pystin kanssa. Mikä pahinta, vaikka elokuvat olivat muuten keskenään kuin yö ja päivä, niitä yhdisti yhteinen teema. Vastakkain olivat elokuva, joka käsitteli rotujännitteitä yksinkertaistamatta ja selittelemättä, ja elokuva, joka yksinkertaisti niitä niin paljon, ettei niillä ollut enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, miksi monet tulkitsivat Leen BlacKkKlansmanista saaman sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnon anteeksipyynnöksi tuosta, mutta ilo jäi lyhyeksi, kun gaalan loppuhetkillä Green Book palkittiin yllättäen parhaana elokuvana. Pöyristynyt Lee yritti rynnätä ulos salista. Myöhemmin hän selitteli toimintaansa toimittajille vitsaillen: ”Aina kun joku ajaa jotakuta, menetän hermoni.”

Ja kuinkas ollakaan, juuri sopivasti Oscar-humun aikoihin Driving Miss Daisysta julkaistiin dvd:llä remasteroitu painos. Asioista kohkaaminen saattaa toisinaan johtaa täysin väärään loppuratkaisuun. Kuka muka puhuisi Miss Daisysta vielä vuonna 2019 ilman Spike Leeta? Ja kuka sen haluaisi katsoa?

Driving Miss Daisy kertoo iäkkään juutalaisnaisen (Jessica Tandy) ja hänen mustan autonkuljettajansa (Morgan Freeman) vuosikymmeniä kestävästä yhteiselosta, joka syvenee pitkien autossa vietettyjen hetkien aikana ystävyydeksi. Yleensä tästä elokuvasta puhuttaessa muistetaan kehua Tandyn ja Freemanin rooleja, jotka kantavat elokuvaa. Tämä siis siksi, että mitään muuta ei oikeastaan ole.

Jo muutaman hetken jälkeen on selvää, että elokuva on saanut alkunsa näytelmästä, joka on sovitettu valkokankaalle sen kummemmin visuaalista ilmettä miettimättä. Tämä näkyy elokuvassa kuvauspaikkojen vähyydessä sekä esimerkiksi siinä, ettei autonkuljettaja-Hoken perhettä tavata kertaakaan. Jopa koko elokuvan dramaattisin hetki, synagogan räjäyttäminen, rajataan kuvien ulkopuolella samalla, kun päähenkilömme istuvat autossa ihmettelemässä ruuhkaa.

Ei ole mitenkään yllättävää, että Oscar-ehdokkuuksia jaettaessa ohjaaja Bruce Beresford jätettiin kokonaan rannalle. Vaikutelma on lattea, ja vaikka pääosanesittäjät sympaattisia ovatkin, hekään eivät pysty navigoimaan tarinaa raskaiden teemojen läpi.

Ilmeisimmän asian eli autossa istumisen ja ajelemisen lisäksi Green Bookia ja Miss Daisya yhdistää tapahtumien sijoittaminen Yhdysvaltain etelävaltioihin sekä yksinkertaistava suhtautuminen siellä esiintyvään rasismiin.

Juutalaisena Daisy on joutunut kokemaan oman osansa ennakkoluuloista ja syrjinnästä. Elokuva yrittää rinnastaa tällä tavoin Hoken ja Daisyn kokemusmaailmoja samalla tavoin kuin myös Green Book tekee päähenkilöidensä kanssa. Jos näistä kahdesta pitäisi valita, niin Daisyn hienovaraisempi lähestymistapa on huomattavasti helpommin nieltävissä kuin tuoreemman kopionsa, jossa amerikanitalialainen autonkuljettaja esimerkiksi opettaa kuljettamaansa mustaa pianistia syömään kanaa sormilla.

Elokuvan lopussa Daisy joutuu vihdoin kohtaamaan omat ennakkoluulonsa, kun hän ei uskalla pyytää Hokea mukaansa kuuntelemaan Martin Luther Kingin puhetta. Tämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään hahmojen suhteeseen. Elokuvan lopussa Hoken ja Daisyn välinen asetelma on edelleen kuin työnantajan ja alaisen. He ovat elinikäisiä ystäviä, mutta samat valtasuhteet pätevät edelleen. Tätä korostaa myös tarinan puolinaisuus, josta käy myös ilmi Hoken alisteisuus Daisylle: koska Hoken perhe-elämää tai vapaa-aikaa ei näytetä elokuvassa, on kuin kuljettajan koko elämän ainoa tehtävä olisi parantaa Daisyn, palkanmaksajansa, elämää.

Muuten alle kaksituntiseksi elokuvaksi Driving Miss Daisy on kovin yllätyksetön ja unohdettava vaikkakin sympaattinen tapaus. Jos pidit Green Bookista ja haluat nähdä toisen turvallisen elokuvan, jossa kaksi erilaista ihmistä ystävystyy keskenään, niin tämä sopii sinulle. Jos taas haluat nähdä elokuvan, joka oikeasti pistää ajattelemaan, kannattaa katsoa jokin Spike Leen paremmista elokuvista.