Veeran maaginen elämä valkokangas

Tonislav Hristov muistetaan Suomen valkokankailla nähdyistä sinkkuja ja rakkautta tuoreesti käsitelleistä dokumenteistaan Sinkkuelämän säännöt (2011) ja Love & Engineering (2014). Pari vuotta sitten ensi-iltaan tulleessa Hyvässä postimiehessä (2016) aihemaailma ja sävy vakavoituivat Hristovin tarttuessa pakolaiskriisiin. Uusimmassa dokumentissaan Veeran maaginen elämä ohjaaja jatkaa vakavan ja vaikean aihepiirin parissa.

Veera on perheväkivallan traumatisoima nuori, joka yrittää selvitä elämässään kehitysvammaisen veljensä kanssa. Veera käy terapiassa ja harrastaa live-roolipelaamista saadakseen lapsuutensa käsiteltyä sekä kohdatakseen isänsä, jota ei ole nähnyt yli kymmeneen vuoteen.

Lapsena koetun turvattomuuden ja läheisten epävakauden seuraukset ovat laajoja ja vakavia. Kyse on vaikeasta ja monisyisestä aihealueesta, jonka problemaattisuus tiedetään, mutta jonka eteen ei Suomen kaltaisessa vauraassa hyvinvointivaltiossakaan tehdä vielä tarpeeksi.

Veeran maaginen elämä ei ole kuitenkaan yhteiskunnan toimintarakenteisiin pureutuva dokumentti vaan lähestyy yhteiskunnallisia ulottuvuuksia omaavaa aihetta henkilötarinan kautta. Lähestymistapa on tuttu muun muassa Virpi Suutarin ja Joonas Berghällin dokumenteista.

Suutarilla ja Berghällillä on taito saada dokumentteihinsa taltioitua aitoja – tai ainakin aidoilta tuntuvia – tilanteita ja tunteita kuin kamera ei olisi niitä ollut koskaan edes todentamassa. Heidän dokumenteissaan syntyy mielikuva yksityisyyden rajan ylittämisestä, pääsystä sellaisen henkilökohtaisuuden äärelle, jota usein varjellaan.

Tämä ulottuvuus uupuu Veeran maagisesta elämästä. Suutarin ja Berghällin teoksiin verrattuna Hristovin dokumentti näyttää teennäiseltä, mitä laahaava kerronnan rytmi vielä korostaa. Veeran maagisessa elämässä ollaan tietoisia kameran läsnäolosta, ja aitouden illuusio pääsee syntymään vain muutamissa harvoissa hetkissä Veeran ja hänen veljensä Villen välillä.

Roolipelaaminen tarjoaa Veeralle mahdollisuuden olla jotain muuta, joku toinen joka toimii toisin. Temaattisesti roolipelillä on selkeä suhde Veeran identiteetin käsittelyssä, mutta itse elokuvassa roolipelijaksot jäävät irrallisiksi. Ne ovat kerronnallisesti muusta dokumentista erillisiä ja jäävät siksi tarinassa sivuraiteelle, vaikka roolien rakentaminen ja eläminen on olettavasti dokumentin ydintä. Rooleilla voi hankkia aikaa itsensä löytämiseksi ja ymmärtämiseksi, tai yhtä lailla rooleilla voi tietoisesti peittää oma itsensä. Tämän problematiikan käsittely jää dokumentissa vaillinaiseksi.

Ongelmallisinta on kuitenkin päähenkilö Veeran etäisyys. Hän on kohde jota seurataan, mutta kovin syvälle henkilöön ei päästä. Veeralle annetaan tilaa ja hän puhuu paljon, mutta tietoisen oloisena kameran läsnäolosta. Hristov ei ole löytänyt lähestymistavalle sitä dokumenttielokuvan taikaa, jolla olisi saanut häivytettyä itsensä ja kameransa pois päähenkilönsä maailmasta ja mielestä.

Veeran maagista elämää kantaa lähinnä sen käsittelemä aihepiiri. Kuvissa on välillä kunnianhimoa mutta kerronnalla niitä ei saada nivottua osaksi toimivaa tarinallista kokonaisuutta. Lopputuloksena on vain yksi dokumentti muiden joukossa.