Tonttu valkokangas

Dokumentaristi Joonas Berghäll tekee uuden aluevaltauksen fiktiivisen joulufantasian puolelle. Berghåll ja Hannes Vartiainen ovat yhdessä ohjanneet elokuvan Tonttu, joka on kuvattu suurelta osin Pohjois-Suomessa ja erityisesti Kemissä. Budjettia on ollut neljä miljoonaa, mikä on isohko summa verrattuna Berghällin palkittujen dokumenttien budjetteihin.

Mainostekstit kertovat teoksen olevan suomalainen koko perheen elokuva, missä on vain osatotuus. Koko perheelle rauhallisesti etenevä tarinankerronta sopii, mutta erityisen suomalainen se ei tarinaltaan, kuvakerronnaltaan tai edes näyttelijöiltään ole. Kansainvälisen elokuvan tuotantomaat ovat Suomen lisäksi Norja ja Belgia. Tonttu eli The Elf and the Christmas Wonder on myös alun perin englanninkielinen, pääosia esittävät lapset ovat brittejä ja suomi on vain yksi monista kielistä, jolle Tonttu dubataan.

Kansainvälisissä lähtökohdissa ei sinänsä ole vikaa, ja olisi ehdottomasti suotavaa, että suomalainen tai suomalaiseksi miellettävä lastenelokuva leviäisi kunnolla globaalisti. Tällä saralla on vallinnut muiden Pohjoismaiden totaalinen hegemonia.

Käsikirjoitus on Tontussa kiinnostava ja siinä on riittävästi monitasoista tulokulmaa eri-ikäisille katsojille. Pienemmille lapsille kyse on eksoottisesta satuseikkailusta, jossa sisar ja sielunsisar joutuvat eroon toisistaan ja Tonttumaan kautta alkaa etsintäretki. Aikuisille tarina näyttäytyy menetyksen kokeneen lapsen mentaalisena prosessina, jossa takertuminen vanhaan näyttäytyy visuaalisena ja konkreettisena, kunnes jää lopulta taka-alalle ja muuttuu hyväksynnäksi. Idea ikiomasta sielunsisaresta on hyvä ja sen toteutus kuvaleikkauksien ja aikuishahmojen perspektiivien myötä on suurelta osin ansiokas.

Ohjauksen hyvä rytmitys saa ohittamaan muutamat selkeät aukkopaikat sisäisessä logiikassa. Rauhallinen kerronta ja oivaltavat leikkaukset saavat tukea perinteisemmästä, aitoihin puvustuksiin ja lavastuksiin nojaavasta visuaalisuudesta. CGI-räimettä ja kikkaefektejä ei ole luvassa. Tahallisesti tai tahattomasti ohjaajilla on visuaalinen nyökkäys Rambo – Taistelijaan (1982) loppupuolen kohtauksessa, jossa päähenkilö kiipeää klaustrofobisen ahdasta, osin sortunutta kaivoskuilua ylös. Tai sitten Rambo on katsojan silmässä.

Tuomas Kantelinen on ehtinyt säveltää musiikit yhteen jos toiseenkin elokuvaan, mutta Tontun musiikki sijoittuu hänen parhaaseen kolmannekseensa. Siitä huolimatta, että välillä tonttujen irkkumeininki havahduttaa Tontun isoimpaan ongelmaan ainakin kotimaisuusaspektin kannalta.

Ongelma on se, että tontuilla ja joulupukilla on Suomessa selkeästi eri perinteet ja eri lähtökohdat kuin englanninkielisissä maissa. Suomessa on Korvatunturi ja partaiset käppänät, joiden taustalla on vanha uskomus kodinhaltijoista. Näillä on myös pimeä puolensa, joita Jalmari Helanderin Rare Exports (2010) valottaa paremmin. Anglosaksisissa maissa joulun aikaan häärivät suippukorvaiset ja usein sileäleukaiset tontut, englanniksi the elfs (jota ei tule sekoittaa tolkienilaiseen elves-sanaan). Sellaisia ovat myös Tontun tontut.

Kotimaiseen pirtaan Tontun tontut ovat olemukseltaan vieraanoloisia irkkuhumppabileineen, ja nähtäväksi jää miten ne purevat kansainväliseen yleisöön. On aina riskinsä, kun kansainvälisille markkinoille lähdetään tekemään sellaista, joka jo osataan kansainvälisillä markkinoilla ennestään.

Toki Tontusta saattaa huokua sellainen Suomi-eksotiikka, jota ei edes tietoisesti lähdetty tavoittelemaan. Varsinkin briteille teos saattaa toimia silkkana turistimainoksena elokuvan ryöpyttämän suoranaisen talvipornon myötä. On hankea korkeaa nietosta, revontulia, autiota talvista erämaata ja itse Joulupukki rinnastamassa Kölnin, Pariisin ja New Yorkin kaltaisia kaupunkeja Kemiin.

Brittiläiset lapsinäyttelijät ovat ilmeikkäitä ja osa on ehtinyt jo useampaankin kansainväliseen pikkurooliin. Silti herää kysymys, olisiko Suomesta löytynyt kotimaisia lapsinäyttelijöitä elokuvaan, joka on kuitenkin kuvattu Suomessa, sijoittuu Suomeen ja joka on kuvattu suurelta osin suomalaisten sivuosanäyttelijöiden kanssa? Nyt lopputulos näyttää paikoin jäykältä ja erityisesti dubbaus korostuu häiritsevän selvästi.

Nuorempaa kriitikkoa tämä ei kuitenkaan häirinnyt ja Tonttu viihdytti. Tonttujen visuaalisuus hyväksyttiin sellaisenaan. Myös jäänmurtaja ja jäätynyt meri toimivat lasta kutkuttavina elementteinä, etelässä kun on talvella enemmän sadetta ja räntää kuin umpijäätä. Sekä Tonttumaa että Pohjois-Suomi edustivat samanlaista fantasiaeksotiikkaa, puhtoista karkkimaata.

Teoksen tarina avautui selvästi kahdella eri tasolla aikuisille ja lapsille. Jälkimmäisille teos on puhdas seikkailutarina Tonttumaassa eikä nuorempi kriitikko hahmottanut tai kyseenalaistanut Lumen (Soma Zimmatore) mielikuvituksellista olemusta saatikka tonttuseikkailun sadun- ja unenomaisuutta Talven (Thea Achillea) mielessä. Toisaalta ei tarvitsekaan kyseenalaistaa, kun mielikuvitus, leikit ja mielikuvitusystävät ovat alle kouluikäisille jokapäiväisen arjen erottamaton osa. Ne ovat tapa hahmottaa todellisuutta, johon aikuinen ei enää yleensä pääse samalla tavoin käsiksi.

Alle kouluikäisen päätä ei ole vielä täytetty lukemattomien natsieksploitaatioelokuvien estetiikalla, joten nuorempi kriitikko ei vanhemman kriitikon tavoin nähnyt tonttujen suljetussa, loppumattomassa, isojen vartijoiden täyttämien työpajojen miljöössä kaikuja keskitysleireiltä, joissa uurastetaan aamusta iltaan ja kiukkuinen capo (Vesa Vierikko) käskyttää muita. Sitähän tonttujen työ toki perinteisesti on jouluaiheisissa tarinoissa ja länsimaisessa perinteessä. Kun riemun raikkahin aika on ollut, niin hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä. Hei tonttu-ukot hyppikää!