The Brothers Bloom valkokangas

Rian Johnsonin Brick (2005) toi katsojalle muistot film noirista ja 1930-luvun rikoskirjallisuudesta sekoittamalla ne tyylikkäästi nykyaikaan. Myös uusimmassa elokuvassaan The Brothers Bloom Johnson pyrkii jälleen yhdistelemään tyylejä, mutta ei onnistu edellisen tavoin. Elokuva on kyllä visuaalisesti hämmästyttävän tyylitelty ja viehättävä, mutta kompastuu liialliseen stereotypioiden pyörittelyyn. Aikakausien ja tyylisuuntien sekoittaminen ei muutenkaan tällä kertaa toimi sujuvasti ja elokuvan ympäristö osoittautuu katsojalle hämmentäväksi. Klassinen pukeutumistyyli, vanhat rakennukset ja entisajan höyrykulkuvälineet antavat tuntua menneisyydestä, mutta kännykät ja keltainen Lamborghini vetävät katsojan kankeasti takaisin nykyhetkeen.

Bloomin veljeksistä nuorempi, jostakin syystä pelkästään Bloomiksi (Adrien Brody) kutsuttu, tahtoo jättäytyä huijausbisneksestä, mutta kepposten pääsuunnittelija, isoveli Stephen (Mark Ruffalo) saa veljensä mukaan vielä yhteen keikkaan. Mestarihuijarit houkuttelevat ääritylsistyneen perijättären, Penelopen (Rachel Weisz), mukaansa metsästämään arvoantiikkia ympäri maailmaa, mutta veljesten temput eivät enää toimikaan entiseen tapaan.

The Brothers Bloomin keskeisimpiä ongelmia on katsojan suhde henkilöhahmoihin. Näyttelijät ovat hyviä ja hahmojen tarinat miltei mielenkiintoisia, mutta henkilöinä he jäävät kaikki etäisiksi. Elokuva leikittelee turhan yksityiskohtaisesti veljesten epäaitoudella ja Penelopen viattomalla rehellisyydellä. Johnson alleviivaa rasittavan tarkasti itsestäänselvyyksiä huipentaen Penelopen luonnollisuuden ukkosenjyrinästä aiheutuvaan orgasmimyrskyyn. Tarinan romanttiset käänteetkin ovat ennalta arvattavia, eivätkä saa sydäntä sykkyrälle. Siinä vaiheessa kun katsojan tulisi jo olla emotionaalisesti koukussa, ei elokuvalta odota muuta kuin sen päättymistä vapauttamaan puuduttavasta katselusta. Kun on luullut nähneensä jo kymmenennen kerran elokuvan lopun, alkaa ymmärtää miksi Bloomkin alkoi väsyä bisnekseen.

Ohjaajan genreillä ja aikakausilla leikkiminen rikkoutuu erityisesti yrityksessä yhdistää klassinen vastinpari, slapstick-komedia ja huijarielokuvat. Penelopen perinteiset kömmähdykset eivät naurata ja erilaisilla räjäytyksillä pröystäily vaikuttaa turhalta. Dialogi pyrkii olemaan ajoittain screwball-tyylisesti nasevaa, mutta aiheuttaa katsojassa lähinnä väkinäisiä hymähdyksiä. Vaikka elokuvan visuaalinen kauneus tekee siitä miellyttävän katsoa, on komediallisia huijaritarinoita elokuvahistoria täynnä, eikä The Brothers Bloom kuulu niiden kärkikaartiin.