Veitset esiin – kaikki ovat epäiltyjä valkokangas

Klassisten murhamysteerien viehätys ei tunnu katoavan. Pari vuotta takaperin brittiohjaaja Kenneth Branagh tarttui Agatha Christien Idän pikajunan arvoitukseen versioimalla aiemmin Sidney Lumetin toimesta elokuvamuotoon puetun romaanin uudelleen valkokankaille. Nyt vuorossa on Star Wars: The Last Jedin ohjaajana vähemmän maireasti profiloituneen Rian Johnsonin käsikirjoittama ja ohjaama dekkarikomedia Veitset esiin – kaikki ovat epäiltyjä.

Maalaiskartanon varakas patruuna Harlan Thrombey (Christopher Plummer) on kuollut. Dekkarikirjoillaan omaisuuden luonut mies on löytynyt huoneestaan kurkku auki viillettynä perhejuhlien jälkeisenä aamuna. Jäljet viittaavat itsemurhaan, mutta paikalle saapunut mestarietsivä Benoit Blanc (Daniel Craig) ei ole vakuuttunut tarjotusta selityksestä. Pikaisten kuulustelujen jälkeen vaikuttaisi siltä, että useammalla perheenjäsenellä on ollut syynsä patriarkan pyyhkimiseen pois elävien kirjoista. Totuus alkaa hiljalleen hahmottua henkilöstä, joka viimeisenä oli Thrombey kanssa tekemisissä – miehen hoitajana toiminut toisen polven maahanmuuttaja Marta Cabrera (Ana de Armas).

Perinteisten dekkaritarinoiden hengenperimä huokuu Johnsonin uutukaisesta vahvasti. Christien romaaneista lainattu kartanoympäristö ja yläluokkalainen eleganssi ovat kuitenkin vain lähtökohtia modernimpaan yhteiskunnalliseen ruotimiseen. Murhamysteeristä käynnistyvä arvailuleikki kääntyy nopeasti luokka- ja yhteiskuntasatiiriksi, jonka keskiössä on valkoinen porvaritaustainen perijäkunta.

Pohatan siirryttyä ajasta ikuisuuteen vaurauksissa ja etuuksissa kylvetetty jälkipolvi on valmis haalimaan menestyksen hedelmät itselleen. Kun kaikki ei menekään odotusten mukaisesti, alkaa taistelu omasta paikasta perinnönjaossa käydä kuumana. Etuoikeutettujen asema ei ole valmis kyseenalaistuksille, varsinkaan heidän itsensä toimesta.

Mukana kulkee korostettu vertauskuva Yhdysvaltojen nykyhetkeen. Maahanmuuttajataustaisen Martan kautta herraseläjien vieraantuneet ja historiallisesta kehyksestä irrotetut käsitykset saavat pisteliään nihilistisen muodon yksilöiden näennäisen valveutuneista asenteista tai niiden puutteesta riippumatta. Olemusajattelun kautta oma paikka hierarkiamallissa otetaan annettuna ja sitä puolustetaan populistisen retoriikan turvin.

Johnsonin luotsaama satiiri on kaikkea muuta kuin hienovaraista, mutta sen iskut ovat teräviä ja kommentaari purevaa. Hallittu huumori kulkee läpi teoksen, sortumatta kuitenkaan itseriittoisen dekkariparodian tai pintaleimaisten populaariheittojen helppouksiin. Juonelliset rakenteet tuovat kerrontaan dynamiikkaa, vaikka fokusta tiheään vaihteleva ja kaistalta toiseen hyppivä teos vaatiikin aikaa rytminsä löytämiseen. Lopussa mysteerin nauhat solmitaan yhteen nautittavan tyydyttävästi ilman oikoreittejä aidan matalimmista päistä.

Oivaltava genreteos ei pelaa kompromisseilla. Johnson kuljettaa murhamysteeriä satiirin lomassa taidolla ja tyylillä. Lajityypin rakenteelliset lainalaisuudet haastetaan tämän tästä, mutta samalla elokuva osaa tukeutua niiden muotokieleen tarpeen vaatiessa. Lopputulos on kokonaisuus, jonka ei tarvitse turvautua pastissimaiseen vinkkailuun tyydyttääkseen dekkarikuvaston vakiintuneimpia ystäviä.