Katastrofikytät valkokangas

Kyttäelokuvia on viime vuosina parodioitu ja päivitetty vaihtelevin tuloksin. Edgar Wrightin Hot Fuzz (2007) oli napakymppi, parodia mikä pisti paremmaksi kuin monet esikuvistaan. Keväällä ilmestynyt Kevin Smithin Cop Out epäonnistui muun muassa siksi, että toimintaohjaajana Smith on kuin kala kuivalla maalla.

Ohjaaja Adam McKayn ja koomikko Will Ferrellin neljäs yhteistyö Katastrofikytät sijoittuu edellisten elokuvien muodostamalla akselilla lähemmäksi Hot Fuzzia. Elokuville on yhteistä esikuvien hyvä tuntemus ja kunnioitus, mikä erottaa ne heti viiden pennin halpisparodioista. Katastrofikytät ei kuitenkaan ole vain parodiaa, pikemminkin nyrjähtänyt versio poliisielokuvista. Visuaalisesti elokuvalla ei ole hävettävää esikuviensa rinnalla, ja huumorielementit poistamalla saisi käsikirjoituksesta helposti aikaiseksi astetta vakavammankin elokuvan.

Übermiehet Samuel L. Jackson ja Dwayne ”The Rock” Johnson näyttelevät perinteisiä päähahmoja, rokkistarapoliiseja, jotka aiheuttavat toiminnallaan miljoonavahinkoja ja bailaavat julkkisten kanssa. Starojen kautta käydään tehokkaasti läpi useat buddy cop -elokuvien kliseet. Mutta Katastrofikytät ei kerro heistä, vaikka toinen päähenkilöistä, Mark Wahlbergin näyttelemä Hoitz heitä ihaileekin. Alkuperäisen nimensä mukaisesti elokuva kertoo niistä muista tyypeistä, jotka hoitavat paperityöt ja paskahommat.

Ferrell näyttelee konttorityöhönsä tyytyväistä Gamblea, joka ei aseeseensa ole montaa kertaa koskenut tai ääntänsä korottanut. Walhbergin Hoitz puolestaan haluaisi muuttaa elämänsä kyttäelokuvan kaltaiseksi ja epäilee jokaisen mahdollisen rikoksen liittyvän huumeisiin kliseisimpien genre-elokuvien mukaisesti. Sattumalta suureen talousrikokseen törmäävät rivipoliisit joutuvat genren perinteiden mukaisesti sietämään täysin vastakohtaista pariaan.

Kuten McKayn ja Ferrellin aikaisemmissa elokuvissa (Uutisankkuri, Talladega Nights), huumori on pitkälti improvisoitua, täysin pimeää ja perustuu Ferrellin perustyyppiin, vilpittömän pihalla olevaan outoon tyyppiin. Wahlberg ei ole komediarooleja pahemmin tehnyt, mutta muodostaa toimivan kontrastin Ferrellin sekoiluun ja pääsee itsekin paikoitellen loistamaan. Improilusta huolimatta vitsejä ja kohtauksia ei venytetä loputtomiin eikä tarinaa unohdeta. Päinvastoin, ajoitus on tärkeintä ja se ei ole tekijöiltä unohtunut.

Tämän lisäksi huomaamattomampaa huumoria edustaa genren konventioiden kustannuksella pilailu ja niiden överiksi vetäminen. Esimerkiksi hahmojen menneisyyden traumoista on saatu aikaiseksi oivaltavaa huumoria. Elokuvasta nauttiminen ei kuitenkaan vaadi pitkää oppimäärä poliisielokuvista.

Toisin kuin Hot Fuzzissa, tarina ei kanna loppuun asti. Aikaisemmissa McKay/Ferrell-komedioissa juoni on ollut pienemmässä osassa, joten niissä köykäisempi tarina ei liiemmin haitannut. Katastrofikytät noudattaa kuitenkin poliisielokuvien sapluunaa välillä liiankin tiukkaan, minkä vuoksi mielikuvituksettomat juonenkäänteet ja toiminnalle periksi antaminen latistavat elokuvaa. Kokonaisuutena elokuva on silti komediaa parhaasta päästä.