Springsteen: Deliver Me from Nowhere valkokangas

Kolmekymppisenä The River-levyllään suureen suosioon noussut Bruce Springsteen kohtasi vaikeita aikoja menestyksekkään kiertueensa jälkeen syksyllä 1981. Hankala suhde alkoholisoituneeseen isään ja siitä juontuvat lapsuuden traumat painoivat mieltä. Bändikuviot eivät innostaneet, pois lukien satunnaiset klassikkoviisujen jamisessiot Asbury Parkin Stone Ponyssa. Ideoita syntyi, mutta ne eivät konkretisoituneet. Väsynyt Bruce päätti vetäytyä sisämaan mökilleen Colts Neckiin, missä jopa sen ajan mittapuulla vaatimattomilla laitteilla alkoi syntyä yksinkertaisia lauluja amerikkalaisuudesta. Vaikutteita ammennettiin ympäristöstä, kirjoista ja elokuvista.

Lainajaksoissa tuodaan hienosti esiin esimerkiksi Terrence Malickin Badlandsin vaikutus Nebraska-levyn nimikappaleeseen sekä Paul Schraderin Born in the U.S.A -elokuvahankkeen aihio, jota ei koskaan toteutettu. Parin vuoden päästä Born in the U.S.A -levyn menestyksen jälkeen Schrader sai aikaan Light of Day -elokuvan, johon Springsteen teki nimikappaleen ilmeisesti kiitoksena.

Viimeaikaisista elämäkerroista Springsteen: Deliver Me from Nowhere lähestyy Bob Dylanin vastaavaa: siinä ei yritetä kiirehtiä kehdosta hautaan, vaan keskitytään tiettyyn merkitykselliseen ajanjaksoon. Colts Neck -sessioista jäi käteen nippu seuraavan levyn varmoja hittejä, ja niiden sekä manageri Landaun sinnikkään työn ansiosta Nebraska-levystä julkaistiin karu kotidemoversio sellaisenaan.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Scott Cooper (tunnetaan muun muassa Netflixin Pale Blue Eye -elokuvasta), joka pohjaa Warren Zanesin samannimiseen kirjaan (ei suomennettu). Käsikirjoitus ja kuvaus ilmentävät hienosti kohdelevyn vähäeleisyyttä ja monisyistä mielenmaisemaa. Värit ovat haaleita, ja Springsteen on usein väsynyt sekä synkkä lavan ulkopuolella. Tunnetiloja ei liioitella, vaan vähemmän on enemmän. Loppu on sentimentaalisuudestaan huolimatta lohdullinen – koskaan ei ole liian myöhäistä hyväksyä tai antaa anteeksi.

Näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä. The Bear -sarjasta ja Iron Claw -elokuvasta tuttu Jeremy Allen White onnistuu mainiosti haastavassa pääroolissa: hän paitsi laulaa hyvin (etenkin “I’m on Firen”), mutta vielä vaikuttavammin tulkitsee monisyistä Springsteeniä. Musiikkia lukuun ottamatta Bruce ei ole varma mistään – hän pelkää uusia ihmissuhteita, omaa sitoutumiskammoa ja pakenee mieluummin kuin kohtaa haasteensa. Jeremy Strong, joka vakuutti viimeksi Trump-elokuvassa The Apprentice, tarjoaa Jon Landaun roolissa ymmärtävän ja kannustavan tuen artistilleen. Positiivisella tavalla perinteinen leffa artistista, joka on koskettanut monia.