Sentimental Value valkokangas

Katseet, rekisterinvaihdokset, hädin tuskin havaittavat eleet, tilat, joihin on haudattu elämäntarinoita. Tällaisiin rivien välissä asuviin alueisiin päästessään elokuva auttaa meitä tutkimaan ihmistä tavalla, joka ei muualla olisi mahdollista. Sentimental Value, Joachim Trierin odotettu paluu rakastetun The Worst Person in the Worldin (Verdens verste menneske, 2021) jälkeen tunkeutuu taitavin keinoin näille hankalille alueille. Kokonaisuus ei tällä kertaa ole kuitenkaan yhtä eheä.

Tässä elokuvassa tapahtuu paljon. Nora (Renate Reinsve) ja Agnes (Inga Ibsdotter Lilleaas) omaavat hankalat välit isäänsä Gustaviin (Stellan Skarsgård), joka on arvostettu elokuvaohjaaja. Gustav ehdottaa näyttelijäksi päätyneelle Noralle yhteistä projektia, mutta päätyy kieltävän vastauksen jälkeen kehittämään projektia amerikkalaisen tähden (Elle Fanning) kanssa. Tämän punaisen langan ympärillä seurataan myös Noran uraa, Agnesin perhe-elämää ja suvun talon menneisyyttä.

Sentimental Valuen hyveistä suurin on näytteleminen ja sille annettu tila. Keskeiset hahmot saavat aikaa kehittyä, ja esiintyjille annetaan mahdollisuuksia tuoda hahmoihin oma sävynsä. Erityismaininnan ansaitsee Skarsgård, joka on seitsemänkymppisenä noussut vielä aiempaa suuremmaksi tähdeksi rooleillaan Dyyni-elokuvissa (2021, 2024) ja Star Wars -sarja Andorissa (2022–2025). Gustavina hän taiteilee yli 50 vuotta kestäneen uran mahdollisesti suurimman suorituksen. Hän yhdistää hallinnan tarpeen upeasti karismaan ja odottamattoman herkkiin hetkiin, joista rakentuu kokonainen ihminen.

Kerronta on varmaa, täynnä pieniä innovaatioita. Monet keskustelut on kuvattu hahmon olan yli niin, että kuvassa on yksi henkilö näkyvillä ja toisen ääriviivat luonnoksena kankaan laidalla. Tämä välittää vaikuttavasti etäisyyden, jota samassa tilassa olevien henkilöiden välille olisi muuten vaikea luoda. Kuten taitava tarinankertoja osaa, Trier rikkoo tätä ja muita sääntöjään otollisilla hetkillä. Tietty syleily loppupuolella toimii juuri tämän motiivin vuoksi.

Kunnianhimoisimmat valinnat on tehty rönsyilevässä skaalassa ja aikarakenteessa, joka sallii toisinaan vuosien läpi loikkaamisen hetkessä. Teos kykenee herättämään ajatuksia tilan muistista ja yksilöä suuremmasta tunteiden sokkelosta. Paljous on kuitenkin Pandoran lipas – on paljon kiinnostavaa, joka jää pienelle huomiolle. Puolenvälin jälkeen tyylillinen yllätyksellisyys heikkenee, ja osa sivujuonista ei puhkea kukkaan. Erityisesti Anders Danielsen Lien läsnäolo tuntuu ohjaaja-käsikirjoittajan pitkäaikaisen työkumppanin mukaan ujuttamiselta.

Sentimental Valuen keskiössä on kysymys taiteen ja performanssin kyvystä ratkaista ja selittää. Tämä on valtavan innostava premissi, josta saadaan paljon irti. Sävykäs ja riittävän hillitty käsittely kuitenkin pettää loppusuoralla. Tarinassa tähdellisessä roolissa olevan käsikirjoituksen ympärille rakennetaan likimain imelä ja suorastaan epäuskottava käänne, joka johtaa suoraa päätöskohtaukseen.

Tämä finaali on varmasti vuoden puhutuimpia. Se ottaa ison riskin, sovittaa erään aiemman kohtauksen uuteen kontekstiin, ja jättää paljon kiisteltävää elokuvateatterin ulkopuolelle. Ja silti, kun elokuva on ohi, on vaikea sitoa sen viimeisiä ratkaisuja edeltäneeseen kaksituntiseen. Se alleviivaa rivien välit, ja vaikka sitä ei voi syyttää helppoudesta, tuntuu heittäytyminen abstraktiin, unenomaiseen ratkaisuun lievältä petokselta. Teoksen läpi kulkee niin uskottava ihmissuhderihmasto, että räikeä valinta peittää niiden haaleat sävyt.

Sentimental Value on suurelta osin koukuttava draama, jonka rikkaudet eivät tyhjene yhdellä istumalla. Se ei syvennä kaikki säikeitään riittävästi, josta kärsien teoksen jälkimainingit ovat keskeneräisempiä kuin uskon tarkoitetun. Ongelmista viis, fantastisten olosuhteiden myötä saavutetut fantastiset roolisuoritukset tekevät tästä suositeltavan sukelluksen syviin vesiin. Hyvän elokuvan tuntee siitä, että olisi vielä paljon sanottavaa.