Polttarittaret valkokangas

Kauheiden kankkusten (2009 ja 2011) ja Morsiusneitojen (2011) vanavedessä on varmasti ollut helppoa hakea rahoitusta komedialle, joka sijoittuu polttareihin. Morsiusneitojen yllätysehdokkuudet viime vuoden oscareissa katsottiin osoitukseksi komedioiden arvostuksen noususta ja Kauhea kankkunen jatko-osineen näytti, että aiheella voidaan tehdä reilusti rahaa. Muita jäljittelijöitä odotellessa valkokankaille ilmaantuu Leslye Headlandin esikoiselokuva Polttarittaret.

Häävalmistelut kokoavat ihmisiä yhteen. Entiset koulukaverit saapuvat juhlimaan Beckyn viimeisiä hetkiä sinkkuna. Ilta ei kuitenkaan mene aivan toivotulla tavalla ja kokaiininhuuruiset juhlat loppuvat nopeasti. Ongelmat morsiuspuvun kanssa saavat kaasot juoksemaan ympäri kaupunkia, kun kello samalla tikittää armottomasti. Korjatakseen asiat he joutuvat myös kohtaamaan aaveita omasta menneisyydestään, mihin unettomuus ja sekava mielentila eivät juuri tarjoa apua.

Elokuvan juoni on yhdistelmä Morsiusneidoista ja Kauheasta kankkusesta, mutta se on tehty tajuamatta, mikä mainituissa elokuvissa on viehättänyt katsojia. Polttarittarien ronski huumori pyörii päihteiden ja erinäisten ruumiineritteiden ympärillä kevyen tarinan puitteissa. Kun vitsit pohjaavat vain ajatukseen naisista kiroilemassa ja sekoilemassa päihteiden alaisena, voisi yhdistävä tarina olla mikä vain. Paikoitelleen seksistinen ja jopa rasistinen huumori jää leijumaan ilmaan yksinään. Mustan komedian tyyliä havitteleva elokuva ei koskaan saa kasaan tarpeeksi särmää tai tummuutta toimiakseen.

Polttarittarien suurin ongelma on sen keskiössä oleva morsiamelle kateellinen kolmikko. Erittäin stereotyyppinen ryhmä muodostuu järjestystä rakastavasta Reganista (Kirsten Dunst), yksinkertaisesta Katiesta (Isla Fisher) sekä kevytkenkäisestä Genasta (Lizzy Caplan). Morsian on heidän ryhmässään se pakollinen paha, jonka pilkkaaminen lähentää heitä. Toisin kuin Morsiusneidoissa tai Kauheassa kankkusessa ei Polttarittarissa ole kysymys ystävyydestä. Kaasojen ongelmat eivät jaksa kiinnostaa, kun joukko ärsyttäviä hahmoja tuntuu olevan yhdessä vain koska he eivät muiden kanssa tulisi toimeen. Elokuvan loppua kohden hahmoille tarjotaan yksittäisiä nuoruusajan traumoja taustatarinoiksi, mutta se on liian vähän ja liian myöhään.

Lesley Headlandin elokuva on omituinen yhdistelmä kiillotettua valtavirtaviihdettä sekä indiekomedian ilmapiiriä. Kirjoittajana Headland tuntuu hakevan Kristen Wiigin ja Annie Mumolon Morsiusneitojen tai Lena Dunhamin Girls-sarjan tyyliä, mutta mustempana versiona. Huumori ei kuitenkaan ole tarpeeksi ronskia tai mustaa toimiakseen. Kevyempänä komedianakaan elokuva ei toimi, koska siitä puuttuu täysin rakkaus ja ymmärrys hahmojaan kohtaan. Tarinan alla kulkee myös outo ja yllättävän moralistinen pohjavire, joka ei taivu Polttarittarien maailmaan ollenkaan. Lopputulos tuntuu kompromissien tulokselta ja väärinymmärrettyjen elokuvien kopioinnilta.