Pingviinien matka 2 valkokangas

Dokumenttiohjaaja Luc Jacquetin pingviinitarinat saavat jatkoa. Vuonna 2005 tehdyn menestysdokumentin Pingviinien matka jälkeen ohjaaja palasi Antarktiksille ilmastonmuutosta käsittelevässä dokumentissaan La Glace et la ciel (2015). Nyt mies ottaa askeleen taaksepäin kantaaottavuudessaan ja palaa takaisin alueen vaappuvien frakkilintujen pariin.

Yli kymmenen vuoden takainen Pingviinien matka kertoi keisaripingviiniarmadan marssista kohti parittelualuetta. Arktisissa oloissa syntyi jälkeläisiä, joiden selviytymistä valkokankaille ilmestyvä jatko-osa nyt kuvaa. Nuoren pingviinipoikasen kasvu hyisen jäätikön ankarissa oloissa on samalla kertomus perinteiden jatkumisesta sukupolvelta toiselle.

Jacquetin aiempien luontoelokuvien tapaan Pingviinien matka 2 on visuaalisesti häikäisevä kokonaisuus. Suurimmaksi osaksi 4k-resoluutiolla kuvattu elokuva antaa terävässä yksityiskohtaisuudessa uuttaa latausta ohjaajan kuvakerrontaan. Lähikuvat lintujoukosta saavat vastapainoa laajoista yleiskuvista, jotka paljastavat Antarktiksen jylhän kauneuden. Hienoimpia hetkiä ovat vedenalaiset otokset sukeltavista keisaripingviineistä, jotka torpedoin lailla etenevät pohjaa kohti tummansinistä taustaa vasten. Ohjaajan luontoelokuvien taianomainen lumo ei ole kadonnut mihinkään.

Dokumentin myötä Jacquetin visuaaliset voimavarat saavuttavatkin uuden lakipisteensä, jättäen jopa kuvankauniin Sademetsän tarinan (2013) varjoonsa. Näyttävyys onkin ehdoton voimavara, sillä tarinankerronnallisesti elokuva ei aivan kanna maaliinsa asti.

Ensimmäisen Pingviinien matkan tavoin myös jatko-osa on kertomadraaman muotoon puettu luontodokumentti. Elokuvan huomio on ensisijaisesti nuoressa pingviininpoikasessa, jonka matkaa kohti aikuisuutta armottoman ikijään keskellä avataan Heikki Kinnusen kertojaäänen tukemana.

Kasvutarinassa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta kokonaisuutta rasitetaan kronologisesti rikkonaisella kerronnalla, joka poukkoillee eri aikatasojen välillä. Tarinan seuraaminen on sinänsä mutkatonta, mutta virtaviivaisempi kuljetus olisi tuonut teokseen kaivattua ryhtiä. Tämä vielä korostuu loppupuolella, jonka kohtauksissa viipyillään reilusti yli omien tarpeiden.

Surullisinta tässä kaikessa lienee se, että kokoperheen katsomiskokemukseksi soveltuva elokuva tuskin pitää nuorempaa yleisöä penkeissään kiinni. Varsinkin heille luontodokumentin kautta avautuva maailma olisi ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Kokonaisuus kantaa kuitenkin aukkojensa yli hekumallisen kuvailmaisunsa tukemana. Luontoelokuvien joukossa Jacquetin uusin ohjaus on edelleen sitä terävintä kärkeä, ja sympaattisesti lyllertävien lintujen matkaa on ilo seurata. Puutteidensa keskelläkin se on rakkaudella tehty muistutus keisaripingviinien ja niiden asuinalueen ainutlaatuisuudesta.