Pariisi saa odottaa valkokangas

Pariisi saa odottaa on kahdeksankymppisen Eleanor Coppolan esikoisohjaus pitkän näytelmäelokuvan saralla. Mikään noviisi rouva Coppola ei elokuvien suhteen ole, sillä hän on nähnyt elokuvien tekoa miehensä Francis Ford Coppolan rinnalla ja kuvannut sekä ohjannut dokumentteja niin miehensä kuin tyttärensä Sofia Coppolan elokuvien teosta. Tunnetuin näistä on Ilmestyskirjan tekemisestä kertonut Hearts of Darkness (1991), jonka dokumenttimateriaali on Eleanor Coppolan käsialaa.

Pariisi saa odottaa kertoo Diane Lanen esittämästä Annesta, joka viettää lomaa elokuvatuottajana työskentelevän miehensä (Alec Baldwin) kanssa Cannesissa, mutta mies on suurimmaksi osaksi puhelimessa. Kun pariskunnan on määrä lähteä Budapestiin suihkukoneella, Anne jättäytyy pois koneesta korvasäryn takia, ja miehensä liiketuttava, ranskalainen Jacques (Arnaud Viard) lupaa kyyditä Annen Pariisiin.

Eleanor Coppola on ohjaamisen lisäksi myös käsikirjoittanut elokuvan ja Annen hahmossa on todennäköisesti omakohtaisia kokemuksia – siinä määrin aidon tuntuisia alun kohtaukset tilanteineen ovat. Elokuva tarinoineen ottaa kuitenkin nopeasti uuden suunnan, kun automatka kohti Pariisia alkaa Jacquesin kanssa. Orastavasta parisuhdedraamasta Pariisi saa odottaa muuttuu varttuneemman katsojan road-elokuvaksi, jossa pysähdellään mukaviin ravintoloihin syömään ja ihastellaan matkan varrella olevia nähtävyyksiä sekä nautitaan sulavan ranskalaismiehen huomaavaisuudesta.

Vanhan 504:n avopösön huristaessa pitkin Ranskan maaseutua aurinkoiset maisemat ja veden kielelle nostattavat ruuat pitävät katsomisnautintoa yllä, mutta pösön hyytyessä tienposkeen hyytyy koko elokuva. Vaikka päähenkilöiden matka jatkuukin kohti määränpäätään Pariisia, tarina jämähtää paikoilleen ja elokuva jää turistimatkansa vangiksi.

Annen ja Jacquesin hahmoja yritetään kyllä syventää muutamilla koskettavillakin kohtauksilla, mutta hahmot jäävät aivan liian stereotyyppisiksi ja pintasileiksi, jotta heihin kykenisi samaistumaan. Taustalla on samaa keski-iän ohittaneiden ihmisten elämän uudelleenmäärittelyä kuin parin viikon takaisessa Volker Schlöndorffin draamassa Return to Montauk, mutta Coppolan elokuva jää teemojen käsittelyssä kepeäksi hattaraksi Schlöndorffin teokseen verrattuna.

Pariisi saa odottaa on nuhteeton ja kepeä päiväuni, jonka parissa voi harmittomasti paeta marraskuun ankeaa todellisuutta eteläeurooppalaisen maaseudun auvoon. Ensi-illan ajoittaminen vuoden synkimpään aikaan lienee elokuvan suurin valttikortti. Maisemien ja viehättävän antiikkipösön tarjoaman todellisuuspaon lisäksi elokuvalla ei paljoa muuta annettavaa ole kuin matkailutärppejä Ranskan maaseudulle.