No Escape – Ei pakotietä valkokangas

Chauvinistinen narsismi ja toiseuden kammo ovat ilmiöinä aina leimanneet amerikkalaisen elokuvakulttuurin pohjarakenteita. Yleensä asenteellinen painotus on saatu peitettyä näennäisesti viattoman viihdetuotteen taakse niin hyvin, että sitä ei edes tajua. Toisinaan taas tulee vastaan elokuvia, jotka eivät edes vaivaannu yrittämään. No Escape – Ei pakotietä on tästä malliesimerkki.

Nelihenkinen amerikkalaisperhe saapuu poliittisesti epävakaaseen kaakkoisaasialaiseen maahan uuden työpaikan perässä. Kun kapinalliset surmaavat valtion pääministerin, syntyy maassa anarkistinen kaaos. Länsimaisten tulijoiden päät ovat välittömästi pölkyllä, eikä pakotietä tunnu löytyvän. Ainoa vaihtoehto epätoivoisessa tilanteessa on selvitä tavalla tai toisella.

No Escapen ohjaajana häärii John Erick Dowdle, joka yhdessä veljensä Drew Dowdlen kanssa vastaa myös elokuvan käsikirjoituksesta. Kaksikko tunnetaan paremmin Karanteenin (2008) ja As Above, So Belowen (2014) kaltaisista found footage -kauhuelokuvista. Aikaisempien ohjausten piinaava jännitys toisintuu nyt tyylipuhtaassa selviytymistrillerissä. Malli on pitkälti sama kuin James DeMonacon Puhdistuksen yössä (2013) ja vielä korosteisemmin sen viime vuonna ilmestyneessä jatko-osassa

No Escapessa uhreja etsivät psykopaatit ovat vain vaihtuneet brutaaleihin kapinallisiin. Asetelma rakennetaan tavalla, joka on röyhkeydessään aivan omaa luokkaansa. Raiskaavat ja teurastavat muukalaiset ovat barbaarinen uhka, joka kohdistuu valkoiseen amerikkalaiseen perheeseen. Elokuvan räikeä ksenofobisuus ei tunne mitään rajoja. Joukkion silmitöntä amerikkalaisvihaa perustellaan muutamalla sivulauseella, mutta nämäkin tulevat Pierce Brosnanin esittämän kovanaaman suusta. Toiseudella itsellään ei ole mitään ääntä vaan joukko näyttäytyy yksinomaan primitiivisinä raakalaisina, jotka ovat lähempänä eläintä kuin ihmistä.

Poliittisen kriisin konteksti jää ilmaan roikkumaan, sillä kärsijänä on ensisijaisesti amerikkalainen ideaali, eli hyvätuloinen heteroperhe. Representaatio on tyypillinen: perheen isä (Owen Wilson) kantaa hartioillaan talouden raskasta taakkaa. Vaimo (Lake Bell) tukee epätoivoisesti miestään, vaikka tiukkaa tekee. Lapset (Sterling Jerins & Claire Geare) ovat viattomia, puhtaita ja tolkuttoman tyhmiä.

Ei auta vaikka Owen Wilsonin hahmo kuinka laukoisi isävitsejä tai lapset kyselisivät kyynelsilmäisinä koiranpennun perään. Keinotekoiseen luomukseen on vaikea samaistua millään tavalla, koska narsistisen rakennelman takaa ei löydy mitään aitoa tai inhimillistä. Perhekuvaston mallikappale on mekaanisesti tuotettu sympaattinen uhri, jonka tragediaa korostetaan halvan inhorealistisella otteella.

Elokuvan yleisilme muistuttaa Dowdlen veljesten aiemmista elokuvista. Dokumentaarisuutta tavoitteleva estetiikka luottaa käsivarakuvaukseen, tiiviiseen leikkaukseen ja lähikuviin näyttelijöiden kasvoista. Ote on kieltämättä intensiivinen, mutta myös toivottoman sekava. Hidastuksiin ohjaaja on selvästi tykästynyt, mutta ei omaa vähäisintäkään käsitystä siitä, miten niitä tulisi tehokkaasti käyttää. Tämä johtaa ylilyönteihin, jotka tahattoman huumorin saralla hieman pehmittävät elokuvan tosikkomaista luonnetta.

Toisaalta nämä pienet hengähdykset ovat vähäisiä. No Escape ei pääse pakenemaan omaa inhottavuuttaan olemalla samanlainen älyllinen tuulitunneli kuin parin vuoden takainen Olympos on valloitettu (2013). Kyseessä on omasta välinpitämättömyydestään ylpeä kokonaisuus, jonka kyseenalainen sanoma puetaan dynaamisen selviytymiskamppailun viittaan. Sen asenteellisuudesta on vaikea etääntyä. Ainoa keino on vain kärsiä mukana.