Nälkämaan Sampo valkokangas

Suomen Sotkamosta löytyy maailman suurimpia rahareikiä. Manhattanin saaren kokoiseen molokinkitaan on kahdeksan viime vuoden aikana kaadettu pari miljardia euroa, eikä loppua näy. Paikan nimi on Talvivaara.

Surullisen kuuluisasta nikkelikaivoksesta on kasvanut tragikomediallinen mörkö, joka ilmestyy uutisvirtaan tasaisin väliajoin. Viimeisin vierailu oli vastikään, kun Vaasan hallinto-oikeuden päätös asetti kaivoksen jatkolle tiukoiksi tulkitut reunaehdot. Asiaan perehtyneet oikeusoppineet pitivät päätöstä hyvin perusteltuna ja oikeana, moni poliittinen päättäjä taas katsoi oikeuden haitanneen elinkeinoelämää ja työpaikkojen luomista työttömyydestä kärsivään Kainuuseen.

Talvivaara on iso ja arka aihe. Mittakaavasta kertoo jotain, että runsaan vuoden aikana Talvivaarasta on nähty valkokankailla peräti kolme elokuvaa. Markku Heikkisen dokumentti Talvivaaran miehet tarkasteli kaivoksen toimintaa ja ongelmia työntekijöiden näkökulmasta. Aleksi Salmenperän Jättiläinen pureutui kaivoksen perustamisen problematiikkaan näytelmäelokuvan keinoin. Nyt vuorossa on Mika Koskisen Nälkämaan Sampo, joka elinkaaridokumenttina seuraa kaivoksen moniongelmaisia vaiheita.

Nälkämaan Sampo muistuttaa tyyliltään ja aihekäsittelyltään Koskisen aiempaa dokumenttia Punaisen metsän hotelli. Pääpaino kummassakin on asiapitoisessa ongelmien esiin nostamisessa. Talvivaarasta aineistoa on ollut helpommin kuvattavissa kuin Kiinan puuplantaaseilta, joten Nälkämaan Sampoa ei voi moittia materiaalin tai aihekäsittelyn kapeudesta, pikemmin päinvastoin. Kattavuuden varjopuoli on näkökulman hajanaisuus.

Talvivaaraa ja sen ongelmia on veivattu julkisuudessa niin paljon, että samojen asioiden kertaaminen dokumentissa tuntuu paikoin tarpeettomalta. Koskinen on hakenut näkökulmaa paikallisista ihmisistä ja kaivoksen vastustajista, mutta henkilöt hukkuvat uuvuttavan ongelmavyöryn alle. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että kuvattua materiaalia on ollut massiivisen paljon, jolloin koherentin lopputuloksen luominen on aina haasteellista. Kenties keskittyminen yhden tai kahden kaivoksen vastustajan henkilökohtaiseen tarinaan olisi saattanut pelastaa dokumentin powerpoint-esityksen kaltaiselta asiaähkyltä.

Parhaimmillaan Nälkämaan Sampo on valottaessaan niitä tilaisuuksia ja kulissien takaisia hetkiä, joissa kulloinkin vallankahvassa olevat poliittiset päättäjät tekevät itsestään enemmän ja vähemmän naurettavia. Julkisuudessa itsestään yleensä asiallisen kuvan antava Mauri Pekkarinen paljastuu tv-ohjelman lämpiössä tahdittomaksi moukaksi. Taannoinen elinkeinoministeri Jan Vapaavuori puhuu Talvivaaran konkurssin alla yrityskatastrofista vaikka olisi pitänyt puhua ympäristökatastrofista. Alexander Stubb päivittelee, ettei kaivoksen ja sen toiminnan mittakaava ymmärrä ennen kuin sen omin silmin näkee.

Niinpä. Mittakaavaa ei ole ymmärretty oikein missään. Parhaiten asia kiteytyy keskustelutilaisuudessa, jossa kansalainen kyselee sen järjen perään, miten voidaan tehdä 200 miljoonan teollisuuslaitos, mutta siltä ei vaadita jätevedenpuhdistamoa. Näin maassa, jossa on edellytetty jätevedenpuhdistusta jokaiseen mummonmökkiin, jotta lorahdukset eivät likaa lähivesiä. Suomalaisessa ympäristönsuojelun logiikassa muutaman miljoonan kuutiometrin kaivosliemen lorahdus ei vastaa edes ämpärillistä pissaa.

Tällainen absurdius on toki mannaa dokumentille, mutta varsinainen asia jää maton alle. Lopputulema on sama kuin mielenosoittajien kailottamilla ero-huudoilla ministereille. Problemaattisesta aiheesta on hyvä pitää meteliä, mutta vaikuttavuus jää itse tilanteeseen. Olennaisempaa olisi kaivella maton alle piilotettu loka, jota Talvivaaran jäljiltä on monen johtajan, poliitikon ja virkamiehen kengänpohjassa.

Nälkämaan Sammossa maton alle vain kurkistetaan, vaikka matto olisi pitänyt tampata pesäpallomailalla. Jos on lähdetty kaivoksen vastustajien kelkkaan ja epäkohtien paljastamisen tielle, niin miksi käteen on soviteltu silkkihansikkaat, kun kouraan olisi pitänyt vetää kunnon työrukkaset tai paksut kumihanskat.

Totuus on tunnetusti tarua ihmeellisempää, mutta Talvivaaran tapauksessa totuudesta tehty taru on toistaiseksi ollut totuutta vaikuttavampaa, siinä määrin mestarilliseksi Salmenperän Jättiläinen on osoittautunut. Toisaalta vika ei ole dokumenttien tekijöissä vaan siinä, että on hankala osoittaa todeksi sellaista, josta ei ole mustaa valkoisella. Ja maan tapanahan on hoitaa asioita kädenpuristuksilla ja olantaputteluina.

Talvivaaran kohdalla maito on jo maassa, mutta tulevaisuuden kannalta olisi tärkeää kääntää jokainen kivi ja kanto asiaan liittyen, jotta vastaavaa ei toiste tapahtuisi. Virheet ja väärät tavat olisi tuotava näkyviksi, jotta niistä voidaan ottaa opiksi.

Ympäristöä ei voi asettaa talouden edelle, koska ilman elinkelpoista ympäristöä ei ole taloutta pyörittäviä ihmisiä. Asia, jonka soisi jokaisen työllisyysmantraa hokevan muistavan. Varsinkin Talvivaaran tapauksessa. Parilla miljardilla on saatu aikaan pari tuhatta työpaikkaa. Ala-asteen matematiikan taidoillakin voi laskea, että siinä on yhdellä työpaikalla ollut hintaa. Kenties olisi ollut helpompaa jakaa raha suoraan kainuulaisten käteen. Ainakin ympäristö olisi säästynyt.