Mary ja noidankukka valkokangas

Japanilaisen animaatiostudio Ponocin nimi ei varmaan soita kelloja monellekaan suomalaiselle elokuvakävijälle. Studio Ghiblin elokuvien tuottajana toimineen Yoshiaki Nishimuran perustama studio on ollut tätä ennen pinnalla lähinnä tekemistään tv-mainoksista.

Nyt valkokankaille ilmestyvä Mary ja noidankukka on studion ensimmäinen kokopitkä animaatioelokuva. Teos pohjautuu Mary Stewartin 1970-luvulla kirjoittamaan lastenkirjaan Pikku noitaluuta ja sen ohjaajana toimii Kätkijät ja Marnie – tyttö ikkunassa elokuvista tunnettu Ghibli-alumni Hiromasa Yonebayashi.

Isotätinsä luona kesälomaa viettävä Mary löytää metsästä sinisen kukan, joka antaa hänelle noidan kyvyt. Mary päätyy noitien ja velhojen kouluun, jossa hänet otetaan vastaan ilmiömäisenä lahjakkuutena. Nuorelle tytölle alkaa kuitenkin hiljalleen paljastua totuus opinahjon muurien sisällä tapahtuvista oudoista asioista.

Henkien kätkemää, Potterien velhomaailmaa ja Tohtori Moreaun saarta sekoittava kokonaisuus ohjautuu päähenkilönsä kasvutarinan kautta lähelle Frankensteinin luomiskertomusta, jossa taian ja tieteen tarjoamat mahdollisuudet sokaisevat käyttäjänsä. Vahvasti omatoimisen naispäähenkilön ja ekologiseettisten pohdintojen kautta kokonaisuus tavoittelee näkyvästi Ghibli-tuotantojen sielunvirtaa.

Tämä on myös teoksen kompastuskivi. Halu jatkaa studion perinteitä on kunnioitettavaa, mutta idolinsa jalanjälkiä seuraava kokonaisuus kykenee parhaimmillaankin vain kurottamaan kohti sitä taikaa, joka teki Ghibli-elokuvista niin merkittäviä.

Imitaatio, kuinka intohimoista tahansa, on viime kädessä vain pintapuolista matkimista. Kerronnan onnahteluiden ja motivoimattomien hahmosuhteiden keskelläkin teoksen suurin ongelma on Ghibli-klassikoiden läpipaistava kopiointi, niin kuvien, henkilöiden kuin konventioidenkin muodossa. Kokonaisuus ei löydä omaa ääntään näiden elokuvien ulkopuolelta.

Japanilaisen animaation kenttä on meilläkin laventunut viime vuosina huomattavasti. Makoto Shinkain Your Name. ja Mamoru Hosoda Poika ja peto ovat tuoneet moniäänisyyttä tarjontaan, joka on aiemmin ollut lähinnä Ghiblin dominoimaa. Karvain pettymys onkin nähdä teos, joka leimallisesti tuntuu vain laimealta kevytversiolta kyseisen studion animaatioelokuvista.

Pekka Lehtosaaren ohjaama jälkiäänitys ajaa pääpiirteittäin asiansa. Suomalaisen dialogin istuttaminen japaninkielen puherytmiin vaatii kuulijaltaan totuttelua ja asettaa haasteita myös ääninäyttelijöille. Kokeneemmat ammattilaiset hoitavat kuitenkin osansa mallikkaasti.