Humiseva harju valkokangas

Emily Bronten vuonna 1847 julkaistu klassikkoromaani Humiseva harju (Wuthering Heights) on saanut runsaasti valkokangastulkintoja. Tunnetuin niistä lienee William Wylerin ohjaus vuodelta 1939, jonka päärooleissa nähtiin Laurence Olivier ja Merle Oberon. Toinen ohjaajataituri Luis Bunuel teki aiheesta vahvan version Meksikon kaudellaan 1954. Nyt puikoissa on Emerald Fennell, jolla on tätä ennen tilillään kaksi pitkää ja tunnustusta saanutta elokuvaa. Lupaava nuori nainen (Promising Young Woman, 2020), jossa Carey Mulliganin esittämä päähenkilö haluaa oikeutta raiskatulle ystävälleen ja Saltburn (2023), joka on mustaa huumoria viljelevä jännityselokuva.

Fennellin Humisevassa harjussa Bronten teksti on saanut osakseen hieman outoakin modernisointia. Heatcliffin (Jacob Elordi) tummaihoisuus on häivytetty kokonaan ja romaanissa tärkeää yhteiskunnallista vastakohtaisuutta on lievennetty. Se tuodaan kyllä tarinan alussa esiin, mutta myöhemmin elokuva muovautuu enemmän melodramaattiseksi rakkaustarinaksi, jossa säännöt sanelee Heatcliffin ja Catherinen (Margot Robbie) toisiaan kohtaan tuntema vetovoima, jonka pauhussa ympäröivä maailma tuntuu häipyvän olemattomiin.

Jotta tarina olisi voinut täysin onnistua tällä linjalla, sen olisi pitänyt tarjota paljon pakahduttavampaa tunnetta ja tiukempaa kerrontaa kuin nyt nähdään. Margot Robbie tekee sinänsä hyvää työtä kärsivänä ja monisärmäisenä päähenkilönä, mutta kohtalon kolhut ja hahmon sisäiset ristiriidat eivät vaikuta katsojaan, kun elokuvan muu kerronta tuntuu pastissimaiselta ja abstraktilta.

Jacob Elordin Heatcliff tuntuu jäävän enemmän komeaksi koristeeksi kuin kokonaiseksi henkilöhahmoksi. Toisaalta tämä voi paradoksaalisesti osittain korostaa Catherinen rakkauden pakkomielteistä ja illusorista luonnetta. Ohjaaja on liittänyt elokuvaan paljon mahtailevaa kitschiä ja anakronistisia lavasteita, mutta jää hieman epäselväksi mitä niillä haetaan. Toki tällaiset ratkaisut ovat usein nykypäivän historiallisten elokuvien itsetietoista peruskauraa, mutta tässä tapauksessa ne eivät nivelly nautittavaksi kokonaisuudeksi. Lisäksi elokuvan digikuvaus näyttää välillä elottomalta.

Humisevan harjun tuoreinta elokuvaversiota on mainostettu räväkäksi ja rohkeaa seksiä sisältäväksi. Mukana on toki seksikohtauksia, mutta siitä voidaan keskustella, ovatko ne erityisen rohkeita tai kerronnallisesti henkilöhahmojen luonteita syventäviä. En vakuuttunut asian tästä puolesta. Mukana on myös muodikkaaksi täkyksi päälleliimattua sadomasokismia, mutta sekin jää niin varovaisen viittauksen varaan, että herättää lähinnä huvittuneisuutta.

Edellä esittämistäni varauksista huolimatta on myönnettävä, että Humisevan harjun uudella filmatisoinnilla on myös viihdyttävät tuokionsa, vaikka romaanin fanit tulkinnalle varmaan nyrpistelevätkin. Toki tällä tuotantokoneistolla kerronnan peruspalikoiden tuleekin olla auttavasti hallussa. Myös Catherinen isänä velmuileva Martin Clunes ilahduttaa välillä, vaikka hänenkin hahmonsa luonnekuva jää turhan kapeaksi. Kaikkiaan voi silti todeta, että tästä uustulkinnasta tuskin tulee mitään klassikkoa edes camp-mielessä.