25th Hour valkokangas

Vahvoista rotukysymys- ja jengikuvauksistaan tunnetun Spike Leen uusin elokuva 25th Hour perustuu David Benioffin käsikirjoitukseen omasta samannimisestä kirjastaan. Se kuvaa huumekauppiaan uraa lopettelevan Montgomery Broganin (Edward Norton) elämää yhden vuorokauden ajan, jolloin mies kiertelee New Yorkin kulmia jättäen pitkiä jäähyväisiä isälleen, rakastetulleen ja lähimmille ystävilleen. Eron hetken lähetessä Montyn elämä puntaroituu useaan otteeseen, ja kiihkeätunnelmaisen vuorokauden aikana selviää myös se, ketkä ovat todellisia ystäviä ja ketkä eivät.

Pohjimmiltaan 25th Hour on kertomus surutyöstä, jota käydään kahdella tasolla. Päällimmäisenä on Montyn ja hänen lähipiirinsä tuntema tuska lähestyvästä erosta ja epävarmasta tulevaisuudesta. Mutta taustalla väikkyy suurempi suru, New Yorkin kokema terrori-isku. Kauniista alkuteksteistä lähtien, joissa siniset valoviirut kohoavat kohti yötaivasta kadonneiden kaksoistornien tilalla, elokuva viljelee muistumia tuosta merkittävästä traumasta. Ajoittaisesta osoittelevuudesta huolimatta elokuva ei mielestäni sorru liialliseen tunteiluun tai paatokseen, vaan se toimii Spike Leen melankolisena kunnianosoituksena kovia kokeneelle kotikaupungilleen. Elokuvan ansioksi on laskettava, etteivät sen Amerikka-maneerit pysty ärsyttämään edes nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

25th Hour kertoo miesten välisestä ystävyydestä ja sen rajoista. Se myös paljastaa nykyihmisen sisällä asuvan tyhjyyden, jota kukin elokuvan henkilö yrittää täyttää eri tavoin. Monella tapaa tuo tyhjyys rinnastuu terrori-iskun jälkeiseen henkiseen lamaan. Tämä käy hyvin esille kohtauksessa, jossa Montyn lapsuusajan kaverit Frank (Barry Pepper) ja Jacob (Philip Seymour Hoffman) keskustelevat Montyn kohtalosta taustallaan WTC:n kaksoistornien rauniot. Näiden lisäksi elokuva toimii vahvana moraliteettina. Rikollisista puuhista on oikein joutua edesvastuuseen, vaikka vaikuttimet olisivat kuinka ymmärrettävät ja tekijä kuinka suoraselkäinen tahansa. Spike Lee ei tietenkään olisi Spike Lee, ellei mukana olisi myös yhteiskunnallisempaa kritiikkiä. Sitä Monty suoltaa suoraan kameralle pitkähkössä haistatusdialogissa, jonka hän käy peilikuvansa kanssa. Lopuksi sentään löydetään ainoa oikea syyllinen maailman pahuuteen: oma itse.

Elokuva jää mieleen voimakkaista henkilökuvistaan. Edward Norton tekee Montysta rakastettavan paskiaisen, eli syvästi inhimillisen hahmon. Barry Pepper on oivallinen kovapintaisena, univajeisena pörssivälittäjänä. Rosario Dawson sekä Anna Paquin hehkuvat seksuaalisuuttaan, mikä onkin elokuvassa naisten ainoa tehtävä. Parhaan osasuorituksen tekee kuitenkin jälleen kerran Philip Seymour Hoffman, jonka tulkitsema hikoileva ja vaivautunut, Nabokov-syndroomainen kirjallisuudenopettaja on sukua hänen aikaisemmille roolitöilleen.