Olipa kerran elokuvakoneistossa

On 20. toukokuuta 1984. Ranskan Riviera täyttyy tuttuun tyyliin maailmanluokan elokuvatähdistä vuosikymmenen merkkiteosten saadessa ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla. Uusia tuulia puhaltavien nuorten keskuudessa loistaa kuitenkin nimi, joka ei kaipaa esittelyä kenellekään festivaalin vieraista. Sergio Leone on saanut viimein valmiiksi yli 10 vuotta työstämänsä magnum opuksen, Suuren gangsterisodan.

Välttelisin suuresti tuon hieman pöhkön ja irrationaalisen suomennoksen käyttöä. Elokuvan todellinen nimi, miten se tullaan historiassa aina muistamaan on tietenkin Once Upon a Time in America. Ja nimi esittelee myös osuvasti elokuvan idean. Leonen viimeiseksi jäänyt eepos ei suinkaan rakennu perinteisen suurelokuvan tapaan, vaan on läpi tarinansa epäkronologinen ja kysymyksiä herättävä. Tarinaa ei pidä tarkkailla lineaarisena kokonaisuutena vaan Leone haluaa katsojien sukeltavan rappion ja väkivallan pieksemän päähahmomme Noodlesin (Robert De Niro) menneisyyteen ja ennen kaikkea juuri siihen, mistä ihmiselämä kaikessa hämmästyksessään rakentuu, muistoihin.

Elokuva ansaitsee yli 15 minuutin seisovat aplodit ja Leonen mestariteoksien täyttämä ura tuntuu saaneen kaikin puolin luonnollisen jatkumon. Jotain menee lopulta pahasti mönkään ja Yhdysvaltojen jakelija The Ladd Company lyhentää Leonen jo tuskallisesti saksimaa 3 tuntia 50 minuuttia kestävää eeposta jopa vähän päälle parituntiseksi raakileeksi, joka floppaa ympäri Yhdysvaltoja saaden lyttääviä arvosteluja maan arvostetuimmilta kriitikoilta. Vuosia kuluu ja myös alkuperäinen Euroopassa levitetty hieman alle nelituntinen versio saapuu amerikkalaisten nähtäville. Erot näyttävät todella kyntensä, sillä samat kriitikot, jotka kutsuivat elokuvaa aikanaan vuoden huonoimmaksi, kutsuvat kokonaista versiota koko vuosikymmenen parhaaksi.

Miten tärkeä ohjaajan lopullisen version visio on rahan korruptoimassa elokuvabisneksessä? Samalla kun Leonen westernit saavat vuosi vuodelta samaa juhlintaa ja arvostusta, Once Upon a Time in America jää yhä tänäkin päivänä pahasti taka-alalle vertailussa Leonen uran tunnetuimpiin teoksiin. Ne yleisöt, jotka löytävät elokuvan luokse, päätyvät usein lähes obsessoitumaan Leonen taianomaiseen tyylittelyyn, mutta muuten populaarikulttuuriin voimakkaasti painautunut elementti tuntuu jäävän pahasti Manhattan-sillan majesteetillisuuden kiteyttävään julisteen kuvitukseen. Miksi näin? Missä piilee Leonen jäähyväiselokuvan salaisuus?

Yhdysvaltojen kansallislaulu rallattaa menemään alkutekstien saapuessa hiljalleen yhä ensimmäistä otostaan säästelevän elokuvan alkuteksteihin. Tunnelma voimistuu enteilevästi taustalla hiljalleen kiihtyen kohti eepoksen ensimmäisiä hetkiä. Murha, vanha mustavalkoinen särkyvä valokuva ja puheet metsästyksen alla pakenevasta päähahmostamme valloittavat mielemme. Kysymykset alkavat saman tien paisua eikä jännityksen piinaama rosvojoukon painostama nainen luovuta tippaakaan informaatiota. Mitä on tekeillä, ketä rosvojoukko jahtaa? Perinteinen tarinankerronta esittelisi meille kokonaistilanteen heti alkumetreillä, mutta tässä tapauksessa katsoja jää ihmettelemään tapausta vielä pitkäksi aikaa huuli pyöreänä.

Seuraavaksi leikkaamme suoraan sanoen irvokkaaseen väkivaltaan rosvojoukon pahoinpidellessä baarinpitäjän, jolta taitaa löytyä edes alustavasti vastauksia mysteeriin. Vihjeet saattavat roistot hämyiseen oopiumluolaan, jonka uumenista löydämme viimein mystisen ja piilottelevan päähahmomme. Levollinen, mutta silti vaivaantuneena irvistelevä mies suorastaan uhkuu pitkän elämän kerryttämää katumusta. Miehen vieressä makaava sanomalehti esittelee kolme myöhemmin tarinassa keskeiseksi muodostuvaa sivuhahmoa, päähahmon rikollisjengin kolme toveria. Mies hymähtää helpottuneena näylle ja laskeutuu huojentuneena pitkälleen. Yllättäen puhelimen sirinä iskee intensiivisesti päälle. Siirrymme hyvin pikaisesti sateisen rikospaikan ympäristöön, poliisijohtajan toimistoon sekä puhelimen päässä odottavaan päähahmoon kasvoillaan päättäväinen mutta varovainen ilme.

Mitä on tekeillä, mistä on kysymys, miksi elokuva heittää katsojan näin syvään kaninkoloon? Juuri siksi, koska se on yksinkertaisesti paras ja fantastisin tapa välittää kaikki se magia ja taianomaisuus, josta ihmiselämä koostuu.

Avaamme useiden käänteiden kautta tarinan nuoresta New Yorkin lower east siden kasvatista Noodlesista ja kaveriporukkansa keskinäisestä yhteiselosta sekä lopulta matkasta läpi rikollisen elämän alkumetrien, oman rikollisimperiumin perustamisen, ilon ja juhlan hetkien, selkään puukottamisen ja lopulta suureen mysteeriin kulminoituvan elämän monivaiheisesta historiasta.

Mistä voisimme lähteä edes kuvailemaan elokuvan perimmäistä merkitystä? Vaikka elokuva pitää sisällään kaikki tähdet ehta aidosta gangsterielokuvan klassikosta, se on loppupeleissä kaikkea muuta. Meillä on perinteinen ryysyistä rikkauksiin tarina nuorista rikkauksista haaveilevista päähahmoistamme, samppanjan, sikareiden ja siistien pukujen täyttämä rikollinen ura sekä lukemattomat jopa poikkeuksellisen raa’at väkivallan purkaukset. Jokainen elementti suorastaan hohtaa gangsterielokuvien jo puhki kulutettuja piirteitä, mutta siitä huolimatta elokuvaa on lähes mahdotonta kategorisoida pinnallisesti tuohon luokkaan. Ennen kaikkea Once Upon a Time in America on kertomus elämästä, valinnoista ja suhteista, eikä sitä missään nimessä pitäisi vesittää vain tyypillisellä genrellä. Elokuvan vuosikymmenten välillä pallotteleva tyyli vetää puoleensa lähes sentimentaalista ja filosofista energiaa seuratessamme hahmojemme onnen ja raivonpurkauksia keskellä väkivallan ja äärimmäisen epävarman moraalisen kompassin järkkymistä.

Elokuvan protagonistina toimiva Robert De Niron lähes inhottavan ivallisesti, mutta myös haikeasti ja surumielisesti esittämä Noodles. Hän vetää meidät heti tarinan alusta mukaansa esitellen meidät hieman epävarmalle katujen kasvatille, joka rikollisen elämän raakojen realiteettien sattumuksista päätyy entistäkin syvemmälle porukan rappiolliseen elämäntyyliin ja jokaisen verenvuodatuksen ja aseen laukauksen kautta yhä kauemmas elämänrakkaudestaan Elizabeth McGovernin Deborahista. Hämmennys ja haikeus korostuvat useissa jaksoissa läpi elokuvan lähes nelituntisen keston, eikä Noodlesin ristiriitaisia ja kyseenalaistettavia valintoja seuratessa voi millään kokea hahmoa edes etäisesti lähestyttäväksi, mutta muutamaa kohtausta myöhemmin huomaat joka tapauksessa hahmon läpikäymän pettymyksen ja suoranaisen turhautuneisuuden kaveriporukan bisneksiä kohtaan.

Aivan kuten lukemattomat rikollisia käsittelevät elokuvat, esimerkiksi Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini (1971) tai Martin Scorsesen lähes koko ura, myös mafiaelokuvat ovat läpi historiansa tehneet selväksi, miten katsojalla on oltava vahvaa kykyä asettua tähän sankarien ja vihollisten harmaalle alueelle, jossa voit samalla nauttia porukan ilon hetkistä sekä järkyttyä näiden harjoittamista rikoksista ja veriteoista. Hahmojen pahuus ei ikinä tunnu täysin yksipuoliselta, vaan näiden pitkä matka elokuvan aikana muistuttaa meitä toistuvasti hahmojen yhteisestä historiasta ja taustoista. Emme voisi kuvitellakaan sympatisoivamme hahmojen kanssa, mutta olemme myös valmiita tuntemaan näiden yhteiset juhlan hetket lapsenomaisena riemuna ja elämänilona. Kaikki on juurikin elämän juhlaa läpi useiden vuosikymmenien, mutta juhla ei suinkaan tarkoita sankaritarinaa tai polkua oikeuden puolella, vaan tiedämme keitä hahmot ovat, seuraamme vihollisia, niljakasmaisia roistoja, mutta juurikin sen kautta elokuva asettaa itselleen näkökulman.

Erityisen yleiseksi kritiikiksi elokuvaa kohtaan on ilmaistu hahmojen erittäin alentava kohtelu lähes elokuvan jokaista naishahmoa kohtaan. On totta, miten elokuva on täynnä kohtauksia, joissa jokainen hahmojen ympärillä oleva nainen kohtaa väkivaltaa, haukkuja tai esineellistämistä, mutta juurikin se esittelee meille hahmojen persoonallisuuden. Kun seuraamme hahmojen kasvutarinaa New Yorkin lähiössä, koemme toistuvasti hahmojen tavan käsitellä tuntemiaan naisia täysin esineellisinä ja pelkistettyinä hahmoina, mikä ilmaisee, etteivät hahmot ikinä ehtineet varttua ja nähdä asioita laajemmalta näkökulmalta. He ovat keskenkasvuisia, eikä elokuva pyri ikinä esittämään miksi eivät olisi. Vihollisien seuraaminen esittelee elämän nurjan puolen, kenties varoituksen kuinka helposti ihmisen psyyke voi romahtaa ja ahneus ottaa ohjat. Ihmisen pahuutta on mielenkiintoista seurata ja Leone tietää, miten hyödyntää sitä tarinankerronnan keinona.

Tapa, jolla Leone kuvastaa maailmaa porukan ympärillä, jatkaa Leonen uran läpi toistunutta Yhdysvaltojen historian läpikäymistä. Elokuva ei kaikesta majesteetillisuudestaan huolimatta yritä esittää sitä yhtään ihmeellisemmässä valossa kuin Huuliharppukostajassa (1968) tai Maahan senkin hölmössä (1971). Leonen koulupojasta asti palanut into Amerikkaa kohtaan näkyy toisinaan suureellisina monumentteina ja ajanjakson lavastuksina, mutta toisaalta amerikkalaisten sotilaiden piirittämä Rooma näkyy taas korruptoituneena ja kurjuuden tahrimana elämäntyylinä, jossa lähiöasukkaat eivät voi muuta kuin etsiä leivän pöytäänsä, vaikka se tarkoittaisi rikollista polkua. Leone on samalla ihailemansa maan vimmainen fani, mutta myös viisas kriitikko. Vaikka amerikkalainen unelma välittyy päähahmojen haaveissa liitävistä mielistä, me katsojina tunnemme liiankin vahvasti kuinka hahmot pyrkivät suuntaamaan tuota unelmaa kohti.

Kenties Leonen vahvaa tematiikkaakin tunnetumpi on hänen tyylinsä, joka Once Upon a Time in Americassa jalostuu kenties hänen suurimmaksi taidonnäytökseen. Leonelle tyypilliset jylhät ja suureelliset laajakuvat ja intensiiviset lähikuvat vuorottelevat läpi elokuvan juuri oikeissa kohdissa, emmekä missään kohtaa tunne seuraavamme vain miljoonia miljoonien perään niellyttä suurelokuvaa, vaan ennen kaikkea muistamme Leonen tavan hyödyntää ilmeitä. Pitkät zoomaukset lähemmäs De Niron vaikeroivaa katsetta tuovat paikoitellen lähes kylmiä väreitä ilmaisussaan, kun taas laajakuvat Manhattan-sillalta tai rikollisuuden täyttämästä kellaribaarista tarjoavat henkeäsalpaavaa ihasteltavaa. Kuvien välittämää energiaa on lähes mahdotonta pukea sanoiksi, sillä niin kokonaisvaltaiseksi visuaalisuuden ja näyttelijöiden pikkutarkkojen eleiden muovaama kokonaiskuva välittyy. Samoin kohtaukset, joissa kamera liikkuu vaiheittain läpi pitkän otoksen, tuntuvat lähes definitiivisiltä esimerkeiltä elokuvakerronnan piirteistä kameran kulkiessa rauhallisesti rataansa pitkin, näyttäen jatkuvasti enemmän, kasvattaen pikkuhiljaa tunnelmaa, kunnes koko kohtaus pamahtaa taivaantuuliin mieltä järisyttävän huippunsa saattelemana. Aitoa elokuvakerrontaa, parhaimmillaan.

Mutta eihän Leonen cinematografiasta voi puhua ottamatta huomioon myös toista, aivan yhtä tärkeää mestaria, josta muodostui periaatteessa Leonen elokuvien toinen pääasiallinen tekijä. Ennio Morricone kirjoittaa kenties uransa upeimman soundtrackin muutamista läpi elokuvan eri muodoissa toistuvista sävellyksistään. Hämmennys, ilo, pettymys, epätoivo ja haaveet puretaan niin haikeisiin ja sanoinkuvaamattomiin sinfoniaorkesterin sfääreihin, kun taas yksinkertaisemmat ja viipyilevät huilun puhallukset toimivat lähes aavemaisina mielenkiinnon ja jännityksen rakennuspalikkoina. Koko soundtrack koostuu erittäin yksinkertaisista osioista, jotka ovat silti niin taidokkaasti askarreltuja, että voisin hyräillä sävellysten palasia onnellisena elämäni loppuun asti. Hetket, joissa Leonen elokuvakerronnan pilvet kohoavat katsojan sydämen syvimpiin onkaloihin sekoitettuna Morriconen melodioilla, saavat aikaan titaanisen vaikutuksen, jossa elokuva kadottaa otteensa vain kuvana ja äänenä, ja muuttuu suorastaan liturgiseksi kokemukseksi elokuvan ja katsojan välillä.

Joten mistä Once Upon a Time in America koostuu, joka on niin maagista, mutta unohdettua? Eikö maailma ole pullollaan mestariteoksia vailla ansaitsemaansa huomiota? Ehkä syyn voi heittää Yhdysvaltojen jakelulle tai elokuvan pitkälle, mutta siivillä menevälle kestolle. Ehkä näin mammuttimaiset elokuvalliset voimannäytöt ovat tuomittuja jo valmiiksi jäämään piiloon. Kenties kaikista hartain ja läpikotaisin vastaus kuuluu sinä kokemuksena, jonka elokuva herättää niissä, jotka päättävät laittaa sen pyörimään ja antamaan Leonen tyylittelylle mahdollisuuden.

Elokuva juhli viime vuonna 40-vuotisjuhlavuottaan saaden uuden 4K-restauroinnin, joka hämmästykseksi saapui myös Suomeen nähtäville Elke ry:n ja Cinema Orionin kautta. Esitetty versio ei ole kuitenkaan Cannesissa ensi-iltansa saanut mestariteos, vaan 20 minuuttia pidempi versio koostettuna Leonen arkistoista löytyneistä leikatuista kohtauksista, jotka uuden digitaalisen teknologian ja muun muassa Scorsesen Film Foundationin ja Guccin yhteistyöllä on tuotu mukaan kokonaiseen elokuvaan. Niinpä Once Upon a Time in America on jälleen hieman lähempänä sitä kokonaiskuvaa, joka sen maalanneella maestrolla hahmottui vuosien tuotannon syvyyksissä.

Once Upon a Time in America on elämänmakuinen nelituntinen, jonka aikana katsojan asennoituminen ja tarkkaavaiset huomiot sekä tuntemukset todistavat totaalista elokuvataiteen tykitystä. Kun näet Robert De Niron avaavan tiiviissä lähikuvassaan leveän, hieman höpsön, mutta tyytyväisen virneen, tajuat elokuvataiteen potentiaalin sekä ennen kaikkea elämän merkityksen.