"Elokuvan kuuluu olla seitsemäs taiteen muoto"

Rax, oikealta nimeltään Reijo, Rinnekangas (s. 1954) on kansainvälisesti tunnettu kirjailija ja valokuvaaja. Hän on ohjannut myös useita dokumentteja ja etsinyt jo pidempään aihetta, josta voisi tehdä pitkän fiktioelokuvan.

Siinä vaiheessa kun olin tehnyt määrätyn määrän dokumenttielokuvia, aloin etsiskellä sellaista aihetta ja tematiikkaa, josta tulisi minulle niin valtava haaste, että haluaisin lähteä tekemään siitä pitkää elokuvaa ja osallistua näin omalla opiskelevalla tavallani siihen, että elokuvan kuuluu olla seitsemäs taiteen muoto.

Aihe ja tematiikka virisivät Rinnekankaan mieleen hänen lukiessa Danten Jumalaista näytelmää, josta hän löysi tulkinnan, että Aatami ja Eeva olisivat olleet paratiisissa ainoastaan seitsemän tuntia.

Matka EdeniinKuinka ollakaan, sen jälkeen olin matkalla San Sebastianissa ja näin siellä katalogin eräältä taiteilijalta ja siitä kävi ilmi, että hänellä on erään viinitilan kappelissa tulkinta Aatamin ja Eevan viimeisestä minuutista paratiisissa. Sinnehän piti lähteä ja siellä palaset alkoivat kokoontua yhteen. Tästä halusin alkaa rakentaa elokuvaa.

Matka Edeniin ei ole tyypillinen suomalainen elokuva vaan se muistuttaa verkkaisella tyylillään enemmän eteläeurooppalaista taide-elokuvaa. Osaltaan tämä heijastelee Rinnekankaan omia elokuvallisia vaikuttimia.

Itse elokuvafriikkinä olen hyvin voimakkaasti suuntautunut hitaisiin ohjaajiin, kuten Tarkovskiyyn ja Angelopoulosiin. Olen myös huomannut, että aina kaikki jäljet johtavat yhteen nuoruuden kokemukseeni, Francesco Rosin elokuvaan Kristus pysähtyi Eboliin (1979). Siinä kirjailija joutuu Mussolinin aikana eristyksiin eteläitalialaiseen rupiseen kylään, jossa hänen elämäänsä kuvataan. Näennäisesti elokuvassa ei tapahdu mitään suuri asioita. Se oli nuorena kiehtovaa katsoa.

Elokuvan arvoa ei pitäisi mitata katsojamäärillä

Matka Edeniin on Rinnekankaan ensimmäinen teatterielokuva. Ohjaamisen lisäksi hän on käsikirjoittanut, kuvannut ja tuottanut elokuvan. Työn osalta projekti ei Rinnekankaan mukaan juurikaan poikennut dokumenttielokuvien teosta. Näytelmäelokuvan rasitteet ovat enemmän rahoittajien suunnassa.

Tämähän oli umpihalpa elokuva, halpis, johtuen pienestä tekijäjoukosta ja elokuvan tekotavasta. Silti ohjaajan ja tuottajan paineet näin ensimmäisen pitkän elokuvan kohdalla ovat rahoittajien suuntaan: onnistuuko tämä saavuttamaan yhtään ainutta katsojaa.

Matka EdeniinSuomi on numeroiden kultamaa. Täällä menestyminen mitataan katsojamäärien kautta. Mielestäni tämä on elokuva, jolla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa, floppaako tämä teattereissa vai ei. Tämä elokuva ei etsi massayleisöjä vaan haluan jatkaa elokuvataiteen suurta perintöä omalta pieneltä osaltani suomalaisen elokuvan edustajana.

Se on toinen asia, jos tämä olisi ollut tuotanto, jossa on viisikymmentä ihmistä töissä ja kaksikymmentäviisi näyttelijää. Silloin puhuisin varmaan aivan eri tavalla.

Rinnekangas kiittelee vuolaasti Pirkanmaan elokuvakeskusta, joka ryhtyi elokuvan levittäjäksi ja mahdollisti näin myös elokuvasäätiön tuen saamisen.

Onneksi on olemassa PEK eli Pirkanmaan elokuvakeskus, joka nimenomaan kunnioittaa elokuvataidetta ja on valmis panostamaan elokuvaan, ei etsimällä suuria ja selviä massoja vaan palvelemalla vähän intellektuellimpaa elokuvaa. Tätä en kuitenkaan haluaisi korostaa, sillä Matka Edeniin on äärimmäisen yksinkertainen ymmärtää ja ottaa vastaan. Kysymys on vain meihin istutetusta ennakkoluulosta, että draaman täytyy olla määrätynlainen, jotta yleisöä tulee.

Karu kertomus karussa maisemassa

Matka Edeniin on kuvakerronnaltaan rauhallinen, paikoin jopa staattinen elokuva, jossa äänimaailmalla on kuvien sisältöä rikastuttava merkitys. Kuvan ja sisällön osalta olennainen merkitys on myös Pohjois-Espanjan talvisen karulla miljööllä.

Oli erittäin tärkeää, että sijoitimme elokuvan talveen. Pohjois-Espanjassa on huimaavan postikorttikaunista kesällä, mutta se olisi tuhonnut elokuvan yksinkertaisen kertomuksen, joka on tavallaan aika karu. Syyllisyyden kertominen vaatii tällaiset puitteet, että on talvea ja meillä kävi onneakin, kun saimme vähän luntakin yhteen kohtaukseen, mitä emme odottaneet ollenkaan, se vain tulla tupsahti.

Matka EdeniinOlen myös niin kauan aikaa ollut Espanjassa ja asunut Pohjois-Espanjassa vuosia, vuodesta 1985 alkaen, joten eksotiikka on kuollut minulta pois. Jos olisin mennyt paikalle novillerona, uusin silmin kuvaamaan, niin voi olla, että olisin yrittänyt tehdä tästä jollain lailla eksoottisemman näköistä kuvallisesti. Nyt halusin tehdä tästä hyvin arkipäiväisen maiseman, ottaa sen sellaisena kuin se on. Silti monet ovat sanoneet, ai kun on kaunista.

Suomen lisäksi Matka Edeniin tulee levitykseen ainakin Espanjassa. Rinnekankaan toiveissa on löytää elokuvalle kansainvälinen levittäjä, mikä pienelle arthouse-elokuvalle ei ole helppoa nykyisessä markkinavetoisessa elokuvakulttuurissa.

On ihmeellistä joutua puolustelemaan omia valintojaan vaikka kysymys on oikeista arvoista, joista elokuva kertoo. Mutta se joka paukattaisi tuosta aiheesta trillerin tai jonkin äksonin, olisi vain ylpeä siitä. Cinemakulttuurissa kaikki on mennyt ihan pieleen, arvot kääntyneet päälaelleen. Se on amerikkalaisen kulttuurikolonialismin spitaalia, kun kaikki mitataan rahassa.

Yleisöä voidaan valistaa ja kasvattaa ainoastaan sitä kautta, mitä on elokuvatarjonta. Jos sitä viedään köyhempään suuntaan, löysennetään kriteerejä, niin mihin lopulta päädytään. Tiedän, että tämä on puhetta hanhen selkään, koska jollain lailla on annettu jo periksi. Mutta silti pitää puhua ja koettaa tehdä elokuvia.

Seuraava pitkän elokuvan projekti on Rinnekankaalla kehitteillä eikä hän halua luopua "vaikean" elokuvan tekemisestä.

Jännää, että Matka Edeniin määritellään Suomessa vaikeaksi elokuvaksi. Tältä vaikean elokuvan tieltä en haluaisi missään tapauksessa poiketa, jos saisin vielä tehdä lisää. Se on rahoittajista kiinni. Kyllä meillä tässä on uusi hanke aika pitkällä. Katsotaan miten käy. Ensi talvi sen näyttää.

 

Haastattelu on kokonaisuudessaan laajempi kuunneltavassa audiomuodossa.

Rax Rinnekankaan kuva: © Leena Louhivaara



Lue myös