Superexpress über die Ebene

Taiteellisessa dokumenttielokuvassa Maailman viimeinen kirjakauppa neljä maailmankirjallisuuden rakastajaa vie omat suuret suosikkiteoksensa maailman ääriin. Tarkoitus on pelastaa laatukirjallisuus viihteeltä ja teollisuuden termiiteiltä. Ohjaaja ja käsikirjoittaja, taiteilija Rax Rinnekangas tietää myös, minkä itselleen rakkaan kirjan veisi autiomaahan suojaan.

Kymmenen vuotta sitten olisin vienyt W.G. Sebaldin Austerlitzin. Nyt veisin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan. Esseistinen teos, jonka olen lukenut kolmeen kertaan alleviivaten. Se on kova teos. Se on niin ihmisen palasiksi pilkkova ja analysoiva, tutkiva ja pohtiva.

Maailman viimeinen kirjakauppa

Maailman viimeisen kirjakaupan prosessi oli pitkä. Kaikki alkoi, kun Rinnekangas kuvasi Espanjassa ensimmäistä pitkää elokuvaansa Matka Edeniin vuonna 2009.

Loppukuvaukset olivat ohi ja kävelin tasangolle, ihan vain lepuuttaakseni ajatuksiani. Yhtäkkiä kahdenkymmenen metrin päästä edestäni pyyhälsi ohitseni luotijuna... En ollut noteerannut, että siinä on rautatie! Se oli hurja kokemus. Mielessäni välähti saman tien Francois Truffaut'n elokuva Fahrenheit 451. Elokuva, jossa kyseessä on kirjojen pelastaminen. En tiedä, miksi ajattelin elokuvaa.

Myöhemmin ymmärsin, että tämähän liittyy ajatteluun, älyyn, meidän kieleemme, kirjallisuuteen... Siitä se rakentui hiljalleen vuosien kuluessa, tämä absurdi tarina, että täytyy viedä kirjat autiomaahan turvaan. Sinne täytyy perustaa kirjasto – ei vaan mitä jos tehtäisiinkin sinne kirjakauppa, jonne oikeat kirjallisuuden rakastajat vaivautuvat niin kauas hankkimaan kirjoja.

Kaksi vuotta sitten suunnitelma alkoi saada muotoaan, kun Rinnekangas ideoi kaikkien aiempien elokuviensa säveltäneen ranskalaisen Pascal Gaignen kanssa. Yhdessä he päättivät, ettei elokuva voi olla fiktiota, mutta kehyksen on oltava uskomaton seikkailu. Kuvaajaksi hän pyysi Gaignen ehdotuksesta arvostetun, kuvauksen Spotlight-palkinnolla palkitun Gorka Gómez Andreun. Rinnekangas sai mukaan edellisissä elokuvissaan esiintyneitä henkilöitä, sekä uuden tuttavan.

Maailman viimeinen kirjakauppaHannu-Pekka Björkmanin, Boris Koneczneyn ja Nacho Angulon tunsin, ja tiesin, että he ovat todella syväkirjallisuuden rakastajia. Boris on muuten näytellyt Berliner Ensemblessä, joka on Saksan kovin teatteri. Olin tutustunut myös Kaisa Kukkolaan ja hänhän on terävä kuin partaveitsi. Hän kääntää ranskasta suomeen ja halusin elokuvaan mukaan myös ranskan kielen. Halusin siihen saksan, ranskan, espanjan ja suomen.

Elokuvassa henkilöhahmot kommunikoivat keskenään omilla kielillään, vaikka eivät todellisessa elämässä ymmärrä toistensa kieltä. Tästä luovasta ratkaisusta huolimatta Rinnekangas muistuttaa Maailman viimeisen kirjakaupan olevan dokumentti, sillä tekstisisältö on faktaa. Kaikki on käsikirjoitettu elokuvassa esiintyvien henkilöiden aitojen keskustelujen pohjalta.

Kävimme roolihenkilöiden kanssa kuvauspaikoilla puoli vuotta ennen kuvauksia. Vietimme useita päiviä siellä, liikuimme tietyissä kohteissa keskustellen näistä teemoista ja meillä oli hyvin yhteneväinen käsitys. Sanoin, että nyt kirjoitan tämän ja annan teille, voitte korjata tai täydentää tai poistaa, koska te olette kuitenkin todellisina henkilöinä ikään kuin tässä. Kukaan ei halunnut muuttaa mitään.

Ensimmäisellä reissulla Kaisa ja Nacho kommunikoivat ranskaksi, H-P ja minä suomeksi, minä ja Nacho espanjaksi, Nacho ja H-P englanniksi, Boris ja Nacho englanniksi ja Boris ja H-P saksaksi ja englanniksi. Kääntäjiä ei ollut mukana.

La culture de la violence inquiéte

Rinnekangas kummastelee nykyajan väkivallan suoranaista ihannointia. Kaikki taide elokuvista kirjallisuuteen tuntuu pyörivän väkivallan ympärillä. Rinnekankaan mukaan väkivallalla ikään kuin stimuloidaan ja haetaan helpotusta omaan ikävystyneisyyteensä, paineisiinsa ja turhautumisiinsa – luetaan siis jännityksen muodossa kuinka hirvittävää fiktiivisten ihmisten elämä on.

Maailman viimeinen kirjakauppaSellaista eurooppalaista elokuvaa, jota tehtiin 1960- ja 1970-luvulla, olisi aika vaikea saada tuotantoon tänä päivänä. Sellaisia eksitentialistisia, väkivallan ulkopuolella käsiteltäviä asioita. Kun mainitsit ennen haastattelua tuon Stieg Larssonin, niin ranskalainen kirjakustantajani sanoi, että me täällä Keski-Euroopassa luemme mielellämme pohjoismaisia dekkareita, koska meistä on kiva kokea kuinka huonosti teillä siellä nukkekodissa menee! Aiemmin on ollut sellainen käsitys, että tämä Skandinavia on jonkinlainen paratiisi, jossa ei ole mitään ongelmia. Sitten Larssonin Millenium-trilogia syöksi esiin kaiken maailman seksuaaliperversiot ja psyyken rappiot ja kaiken korruption ja talouspetokset yhdessä laakissa. Sen lukeminen oli niin uutta Keski-Euroopassa.

Maailman viimeisen kirjakaupan avaavimpia pohdintoja onkin se, että Lähi-idän sotaisissa maissa luetaan filosofiaa. Meidän lintukodossamme luetaan väkivaltakirjallisuutta, mutta tänne sotamaista saapuvat maahanmuuttajat ja pakolaiset tuskin kaipaavat hyllyihinsä uusinta rikosromaania.

Jollain lailla kaikkien meidän elävien ihmisten tässä viihteen ja rikoskirjallisuuden kultamaissa, siis läntisessä kulttuurissa, pitäisi joutua henkilökohtaisesti kuoleman tai väkivallan uhan alaiseksi. Se ravistelisi meitä ihmeellisellä tavalla, herättäisi tajuamaan, miltä se tuntuu. Olen itse ollut useasti tällaisessa tilanteessa, autopommi-iskusta selvisin Espanjassa ja olin Kosovossa sodan loppuaikana.

Viimeksi vuosi sitten juoksin Helsingissä yhtä tappajaa keskiyöllä pakoon 400 metriä. Jotakin hullua, joka tuli vastaan ja päätti tappaa. Selvisin, kun ymmärsin kääntyä Mannerheimintien suuntaan ja alkoi tulla riittävästi ihmisiä vastaan. Hän juoksi täydessä tarkoituksessa perässä. Tuntematon ihminen halusi vahingoittaa tuiki tuntematonta ihmistä. Siis nämä ovat esimerkkejä, jotka vaikuttavat sillä tavalla, että pysähtyy miettimään, mistä tämä kaikki koostuu, mitä me luemme, mitä me katsomme ja millä me täytämme oman tunne-elämämme traumaattisimmat tilanteet.

En borde extremo de la

Mitä meidän sitten pitäisi lukea? Antaako Nobelin kirjallisuuspalkinto osviittaa siihen, mihin kannattaa tarttua? Ainakaan viime vuonna palkittua Bob Dylania Rinnekangas pitää hutina, koska hän ei laske laululyriikkaa runoudeksi. Tänä vuonna palkittu britti Kazuo Ishiguro toi Nobelin kirjallisuuspalkinnon varsinaisen filosofian takaisin, mutta Rinnekangas ei ole ehtinyt ainakaan vielä tutustua kirjailijaan. Hän ajattelee, että kirja tulee kun on tullakseen.

Maailman viimeinen kirjakauppaKirjat tulevat luojan antamina, ne tietyt kirjat. Silloin kun et ole kuluttaja vaan kirjallisuuden rakastaja, ne jostain syystä annetaan, jotta kasvat ihmisenä – ja jotta kehityt, ne täytyy lukea. Ei pidä kuitenkaan pakottaa.

Kaikkeen ei voi kukaan revetä ja kirjoilla on oma aikansa ja hetkensä. Olen huono kirjallisuuden kuluttaja, olen pikemmin kirjallisuuden hidastelija. Esimerkiksi Pessoan Levottomuuden kirjan luin tosiaan kolmeen kertaan. Sitä ennen luin Kalle Holmbergin komennosta, ennen hänen kuolemaansa, Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset. Hän patisti minut Valamon retriittiin lukemaan kirjaa kahdeksi viikoksi. Luin sen kahdessa viikossa kolmesti, alleviivaten. Siis tuhat sivua, yötä päivää. Olin seota. Minulla on taipumus mennä niin syvälle ja tuo oli todellinen nopeusennätys, mutta jos en ole tuollaisessa paikassa niin teoksen läpikäymiseen menee kuukausia.

Rinnekangas ei jää lepäämään laakereilleen. Helmikuussa häneltä julkaistaan 400-sivuinen romaani Leo Trotskin ajastin, jossa Rinnekangas lupaa käsitellä uudella tavalla omasta mielestään 1900-luvun alkupuolen väärinkohdelluinta suurpoliittista henkilöä. Haastattelun jälkeen hän palaa työhuoneelleen, jossa tehdään parhaillaan englanninkielisiä käännöksiä hänen edellisiin elokuviinsa.

Yhtä aikaa Maailman viimeisen kirjakaupan Espanjan ensi-illan kanssa Madridissa julkaistaan marraskuun 8. päivä minun ja säveltäjä Pascalin yhteinen kuuden elokuvan retrospektiivi-boksi. Kaikki elokuvani, Matka Edeniin, Veden peili, Luciferin viimeinen elämä, Theon talo, Ympyrät ja kivet ja Maailman viimeinen kirjakauppa tulevat nyt kansainväliseen levitykseen. Boksissa on kuusi elokuvalevyä, neljä cd-soundtrackia ja kirja. Levittäjä on Quartet Records, joka on espanjalainen elokuvamusiikin kustantaja ja yksi maailmanlaajuisesti johtavimpia: heillä on 250 soundtrack-nimikettä aina alkaen Nino Rotasta, Ennio Morriconesta ja Henri Mancinista. Tämä on ensimmäinen kokoelma, jonka he tekevät. Olen hyvin iloinen tästä julkaisusta, koska nämä ovat niin äärilaidan elokuvia.



Lue myös