Nostalgisoiva puheenvuoro klassisen kirjallisuuden merkityksestä

Maailman viimeisessä kirjakaupassa neljä eri kulttuureita edustavaa lukutoukkaa matkaa aavikolla keskustellen kirjallisuuden merkityksestä elämälleen ja ihmisyydelle. He etsivät sopivaa sijaintia maailman viimeiselle kirjakaupalle. Ajatuksena on, että siinä missä klassinen kirjallisuus palveli vuosisatoja sivilisaation kehtona, on sen nyt hakeuduttava sivilisaation reunoille selviytyäkseen hektisessä digitaalisessa kulttuurissa. Heidän pakettiautonsa vertautuukin Don Quijoten aasiin, joka kuljettaa sankareitaan taisteluun nykyisen viihdekulttuurin tuulimyllyjä vastaan.

Maailman viimeinen kirjakauppaEntisessä kirjallisuuden opiskelijassa elokuvan näkemys kirjallisuudesta herättää ristiriitaisia tunteita. Yhtäältä pystyn tunnistamaan rakkauden klassikkokirjallisuutta ja sen ajattomuutta kohtaan. Toisaalta vierastan jyrkkää jakoa korkea- ja viihdekulttuurin välille, jota elokuva tulee auttamattomasti ja hieman vanhentuneesti toistaneeksi.

Vanhanaikainen asenne on paitsi näkyvä, myös kerronnan tarkoituksellinen kulmakivi. Elokuva on vastalause kirjallisuuden kaupallistumiselle, digitalisoitumiselle ja viihteellistymiselle. Se on rakkauskirje fyysisille kirjoille, syväluotaaville tunnekuvauksille ja monitahoisille virkkeille. Hahmojen mukaan hyvää kirjallisuutta ei pitäisi määritellä sen mukaan, onko siinä murhattu vähintään yksi ihminen.

Hyvä kirjallisuus voi olla sellaista, jossa ei näennäisesti tapahdu mitään, koska tärkein liike on lukijan mielessä ja sielussa. Sama ajatus toimii elokuvan kompastuskivenä. Mielenkiintoisista yksittäisistä huomioista ei kehity kerronnan myötä sen syvempää merkitystä, vaan keskustelu junnaa paikallaan.

Maailman viimeinen kirjakauppa

Elokuva vaihtelee neljän kielen – suomen, ranskan, saksan ja espanjan – välillä liikkuen yhdestä huolella valmistellusta puheenvuorosta toiseen. Ajoittain vaikeasti seurattava hypähtely kielestä toiseen selittyy näkemyksellä, jonka mukaan kirjallisuus on muutakin kuin tarinoita ja tapahtumia. Se on rakkautta kieleen, sanoihin ja virkkeisiin.

Antamalla eri kielille ja kirjoitetuilta kuulostaville vuorosanoille tilaa Maailman viimeinen kirjakauppa kiinnittää huomiota ilmaisemisen taiteeseen. Mutta toisin kuin kirjallisuus, elokuva ei oleta tai aina edes mahdollista pysähtymistä ilmaisun äärelle. Niinpä monimutkaisten ilmaisujen nopea sisäistäminen on haastavaa. Seuraavat merkitykset voivat vilahtaa ohitse, kun edelliset puheenparret vaativat vielä huomiota itselleen.

Elokuva vastaa omaan huutoonsa. Siinä ei ole huikeita juonenkäänteitä ja autiomaan kauneuden yksityiskohtainen kuvaaminen on viipyilevää. Kaikessa rauhallisuudessaan elokuva on visuaalisesti vaikuttava. Huolellinen ja esteettinen kuvaus on tuttua ohjaaja Rax Rinnekankaan aikaisemmista elokuvista, erityisesti Veden peilistä (2013), joka samalla tavalla koostuu pysähtelevistä kuvista. Musiikki korostaa tunnelmaa. Esitetyt kappaleet ovat saaneet vaikutteita klassisesta musiikista ja ne ovat sovitettuja versiota kirjallisuuden kaanonista, kuten Walt Whitmanin runoteoksesta Leaves of Grass.

Maailman viimeinen kirjakauppa

Maailman viimeinen kirjakauppa jatkaa Rinnekankaan omaa perinnettä. Myös valokuvaajana ja kirjailijana tunnettu ohjaaja on paneutuvasti puolustanut taiteiden roolia. Matka Edeniin (2011) on kertomus taitelijoista, Veden peili runoudesta, Luciferin viimeinen elämä (2013) taiteen merkityksestä ja Theon talo (2014) arkkitehtuurista. Tällä kertaa hän vertaa hahmojaan Alexandre Dumasin muskettisotureihin, jotka ritarimaisesti puolustavat klassisen kirjallisuuden arvoja.

Ylikorostettu korkeakulttuurisuuden puolustuspuhe on kaksijakoinen miekka. Verkkaisuus ja viehättävyys ovat yhtä lailla tulkittavissa puuduttavana, saarnaavana ja teennäisenä. Rinnekangas sortuu turhan usein tuputtamaan sanomaansa kulttuurista sen verran voimallisesti, että kauniista kuvauksesta huolimatta elokuva saattaa kääntää osan katsojista itseään vastaan.

* *
Arvostelukäytännöt



Lue myös