Tien risteyksessä

Sodankylän elokuvafestivaaleilla ensiesityksensä saanut Rax Rinnekankaan uusin elokuva Veden peili jatkaa ohjaajan filosofisten matkustuselokuvien tiellä. Se on osoitus ohjaajan omaleimaisesta tyylistä, joka eroaa suuresti muusta suomalaisesta elokuvasta ja rikastuttaa elokuvakenttää. Filosofinen pohdinta yhdistyy saumattomasti visuaaliseen tarinankerrontaan, joka löytää arjen harmaudesta kauneutta.

Veden peiliMatkustamisen tuoma välimatka voi antaa ongelmiin riittävän etäisyyden, jotta niiden kohtaaminen uudelleen helpottuisi. Pohjoismaiselle valokuvaajalle (Hannu-Pekka Björkman) talvinen Venetsia tarjoaa juuri tämän. Keski-ikäisen miehen suhde edesmenneisiin vanhempiinsa on vähintäänkin ongelmallinen, eikä pelkkä etäisyys tuo vastauksia. Onneksi samaiseen pensionaattiin kirjautuu espanjalainen pianisti (Nacho Angulo), jonka omasta tarinasta löytyy yllättäviä yhtymäkohtia valokuvaajan tarinaan.

Veden peili sivuaa ohjaajan jo aiemmassa Matka Eedeniin (2011) -elokuvassa tutkimia teemoja. Syyllisyys sysää matkamiehet etsimään vastauksia tienpäältä ja punnitsemaan omaa arvomaailmaansa uusien moraalikäsityksien avulla. Matka tuntemattomaan paikkaan on aina läsnä, myös metaforisella tasolla. Uskontojen tarjoamat erilaiset ohjenuorat jakautuvat kulkijan eteen haarautuvina polkuina, joista valitseminen ei ole helppoa. Vaikka Veden peilissä toistuu sama pohtiva sävy kuin edeltäjässäänkin, on elokuva vähemmän esseistinen kuin Matka Eedeniin.

Veden peiliVeden peili on elokuvana helpommin lähestyttävämpi kuin edeltäjänsä. Sen juoni avautuu pikkuhiljaa jännitysnäytelmäksi, jossa keski-ikäisen miehen syyllisyyden tuntoja lähdetään valottamaan takautumien avulla. Filosofiset kysymykset ovat yhä voimakkaasti läsnä, mutta narratiivinen rakenne on selkeämpi. Toisaalta materiaali, jonka kanssa tarina käy dialogia on myös kirjallisempi, mikä varmasti on vaikuttanut lopputulokseen.

Neuvostoliittolaisen kirjailijan Joseph Brodskyn elämän tarinan ja teoksien kanssa keskusteleva Veden peili hakee visuaalisuudellaan samaa kaipuuta Leningradiin, josta kirjailija on puhunut. Elokuva käyttää valokuvausta osana tarinansa kertomista ja siinä yhteydet Pietariin näkyvät selkeästi. Veden ja kanavien kaupunki on täynnä mennyttä loistoa, joka nousee esiin hieman ränsistyneen ja rosoisen pinnan alta. Kylmä ja kolea talven valo maalaa harmaiden ja ruskeiden sävyjen keskeltä rauhallista melankoliaa, jossa toivo syyllisyydentunnottomasta huomisesta elää.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 3 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös