Näyttelemällä oppii ohjaamisesta

Lauri Nurkse nousi yleisön tietoisuuteen näyttelijänä, mutta istuu nyt toistamiseen pitkän elokuvan ohjaajan penkillä. Kyseisestä siirtymästä tuntuu kehkeytyneen tämän päivän trendi.

Oikeastaan asia meni omalla kohdallani päinvastoin. Ohjausta olen varsinaisesti opiskellut, kävin vain välissä kääntymässä näyttelijän hommissa. Nyt olen siis palannut tekemään sitä mistä aloitinkin.

Näyttelijän hommat ovat varmasti opettaneet ohjauksestakin yhtä ja toista.

Mitä enemmän näyttelee, sitä enemmän oppii ohjaamisesta. Loppujen lopuksi näyttelijän ja ohjaajan työssähän on kyse saman kolikon kääntöpuolista. On ollut avartavaa omakohtaisesti kokea minkälaiset ohjaajat ovat oikeasti hyviä ja minkälaiset vain vaikeuttavat näyttelijöiden työtä.

Oletko harkinnut täysipainoisen auteurin roolia – näyttelisit, ohjaisit, käsikirjoittaisit…

Lauri NurkseEi ei ei… Tai no, koskaan ei saa sanoa ei koskaan. Mutta minusta ohjaus on työ, jolle pitää uskoutua kokonaan. Leffassa on 200 ihmistä, jotka ovat jatkuvasti riippuvaisia ohjaajasta. Ohjaajan pitää olla aina läsnä, kun häntä tarvitaan. En voisi laiminlyödä tätä vastuuta näyttelemisen kustannuksella.

Mennään Veijarien teemaan. Paljonko siinä on omaa kolmenkympinkriisistäsi?

Itselläni en tunnusta kolmenkympinkriisiä olleen, mutta ystäväpiirissä sitä on kyllä aistittavissa. Suurin osa elokuvasta juontaa elävästä elämästä ja totuushan on tarua ihmeellisempää. Ihmismieli on parhaimmillaan kovin kekseliäs ja miksei sitä siis hyödyntäisi elokuvassa.

Esikuvat löytyvät siis ennemminkin todellisuudesta kuin tarinoista. Mutta onko tämä elokuvassa käsitelty ”veijarimeininki” tai ”aikuisten leikkiminen” nimenomaan 2000-luvun ilmiö?

Lauri NurkseJokaisella sukupolvella on aina ollut omat leikkinsä, mutta tuntuu, että tämän päivän resurssit ovat tosiaankin vieneet irrottelun uudelle tasolle. On täysin realistista hypätä parin tunnin päästä Nykin koneeseen ja vain katsoa mitä tapahtuu. Nämä mahdollisuudet kasaavat paineen – tarpeen käyttää kaikki ne mahdollisuudet. Nousee pelko siitä, että elämä jää elämättä. Kaikki on pakko kokea nyt, sillä kun asettuu aloilleen mahdollisuuksia ei enää ole.

Elokuvassa tasapainoiltiin näiden kahden tien välillä: aloilleen asettumisen ja veijarimaisen vapauden. Kumpi näistä on oikea valinta?

En missään nimessä halua heristellä sormea kumpaankaan suuntaan. Elokuvahan antaa katsojalle mahdollisuuden samaistua molempiin valintoihin. Sen sijaan toivoisin, että elokuva saa ihmiset ajattelemaan. Mitä oikeasti haluan ja mistä tulen onnelliseksi?

Viisikymppisenä seuraa sitten tietysti jatko-osa uuden tilinpäätöksen myötä.

Niin, tietysti niin..

Pakollinen katsaus huomiseen. Ovatko näyttelijän hommat siis toistaiseksi ohitse?

Toistaiseksi. Mutta nautin kyllä näyttelemisestäkin suuresti. Jahka tilaisuuksia tulee, voinen siihenkin puoleen vielä palata.

VeijaritEhkä luvassa on jotain samalla työryhmällä?

Mahdollisesti. Olemme viiden vuoden aikana tehneet yhdestä aiheesta jo kolme erilaista tarinaa, joten en näe mahdottomana, miksei tästä pankista irtoaisi niitä lisääkin.

Vanhoja tuttuja

Lauri Nurkse ja Veijareiden pääosakaksikko Mikko Leppilampi ja Antti Luusuaniemi ovat tunteneet toisensa jo pidempään. Leppilammen mukaan elokuvan taustalla oli halu tehdä jotain yhdessä.

Olemme Antin ja Laurin kanssa vanhoja tuttuja. Meillä oli jo pitkään ollut halu tehdä jotain yhdessä, muttemme tienneet mitä. Vuosien mittaan mukaan tuli uusia tekijöitä ja aloimme hahmotella elokuvaa työnimellä "Ilta on vielä nuori".

Luusuaniemen mukaan aiemmasta ystävyydestä oli selkeää hyötyä hahmojen kehittelyssä.

Olimme Mikon kanssa hyviä ystäviä, joten hahmomme oli helppo rakentaa eikä kemiaa tarvinnut teeskennellä. Muilta osin hahmot ja tarina muuttuivat kuvaustenkin aikanakin jatkuvasti.

Näyttelijät pääsivät siis vaikuttamaan elokuvaan poikkeuksellisen paljon.

Mikko LeppilampiJuuri niin. Laurin kanssa on helppo työskennellä, koska hän ymmärtää näyttelijäntyön vaarat ja mahdollisuudet omasta kokemuksesta. Saimme vapauden muokata hahmoja ja niiden suhteita silloin, kun se tuntui vievän kokonaisuutta eteenpäin. Esimerkiksi Hennariikan esittämä Vilma muuttui radikaalisti alkuperäisestä, Leppilampi paljastaa.

Hennariikka Laaksola jatkaa:

Tulin projektiin mukaan vasta puolitoista vuotta sitten. Opittuani tuntemaan ryhmän muut henkilöt hahmojenkin luonteet muuttuivat. Alunperin Vilman oli etäinen kapinallinen, mutta kuvausten myötä tuntui luontevalta lähentää häntä Sakun hahmoon.

Vaikka siis oli selvää, ettei näiden välille kannattaisi luoda varsinaista romanssia, syvensi pieni kipinä molempia hahmoja huomattavasti. Tajusimme tämän kuitenkin vasta sen jälkeen kun tutustuimme Hennariikan persoonaan – jonkun toisen näyttelijän kohdalla tämä ei välttämättä olisi toiminut, Luusuaniemi tähdentää.

Tästä lienee helppo jatkaa yhteistyötä, kun tekijät ovat tuttuja.

Aivan, toivottavasti pääsemme pian uuden projektin kimppuun. Tiimi on hyvä ja sillä on varmasti vielä paljon annettavaa. Ainakin se jatko-osa, sitten viidenkympinvillityksissä, Leppilampi hymyilee.



Lue myös