Tutkimusmatkalla menneisyyteen

Ilkka Vanteen kolmas elokuvaohjaus Lupaus kertoo kolmen lotan vaiheista talvi- ja jatkosodan pyörteissä. Projekti ehti hautua kymmenkunta vuotta ennen kuin se näkee nyt päivänvalonsa.

– "Jo 1990-luvun puolivälissä silloisessa Suomen naisten huoltosäätiössä, joka vuosi sitten muutti nimensä Lotta Svärd -säätiöksi, syntyi ajatus lähteä tekemään draamafiktioelokuvaa lottien toiminnasta."

Tuolloin ei projektille kuitenkaan saatu rahoitusta, ja aiheeseen palattiin uudelleen vasta vuonna 2002.

– "Itse tulin mukaan 2003, kun minulta kysyttiin kiinnostaisiko lähteä ohjaamaan tätä. Mietittyäni asiaa ja löydettyäni hyvin henkilökohtaisiakin kytköksiä teemaan, totesin että haluan lähteä."

Kokenut teatteri- ja televisio-ohjaaja Vanne myöntää oppineensa Lupaus-elokuvasta uutta myös ammatillisesti:

– "Tämä oli tietysti erittäin iso työ, yksi minun suurimpiani. Television puolelta löytyy kyllä The Kiss of Plutonium, joka ei nyt ole ihan vastaava, mutta lähes. Uutta tässä oli myös se, että pääsin kokeilemaan digitaaliefektien tekemistä, joka on aika uutta meillä, niitä ei ole hirveän paljon tehty."

Keskeisin oppitunti tuli kuitenkin henkilökohtaisella tasolla, kun Vanne pääsi perehtymään myös oman perheensä historiaan:

– "Tästä on tullut eräs minun henkilökohtaisimpia töitäni, vaikka tämä kertookin erään järjestön ihmisten toiminnasta. Minulla oli hämärä mielikuva, että äitini oli ollut lottana sodan aikana, mutta tiesin asiasta hyvin vähän. Vanhempani ovat kuolleet jo 1970-luvulla, mutta Lupauksen tekeminen antoi mahdollisuuden lähteä tutkimusretkelle näiden asioiden pariin. Saatoin lähteä katsomaan, mitä on tapahtunut, mitä minun äitini on tehnyt ja osittain tietysti mitä isäni on tehnyt. Tätä kautta elokuvan tekemiseen tuli hyvin henkilökohtaisia tunteita mukaan."

Ruthia elokuvassa näytellyt Hanna Lekander ja Annaa esittänyt Karoliina Vanne kertovat oppineensa elokuvaa tehtäessä paljon jo Suomen historiasta.

– "Totta kai pääpiirteittäin tiesin, mitä on tapahtunut ja että on ollut lottia, jotka vapauttivat miehiä rintamatehtäviin, mutta se miten paljon lottia on ollut, ja miten moninaisia tehtäviä he hoitivat, oli uutta. Elokuvaa tehtäessä joutui itsekin pohtimaan syvällisiä asioita, kuten esimerkiksi sitä, miten itse olisi käyttäytynyt, jos olisi elänyt silloin. Mutta siihen on mahdotonta tämän päivän ihmisenä vastata," Karoliina Vanne pohtii.

Yksityinen halu vastaan yleinen velvollisuus

Ilkka Vanne näkee elokuvalle kaksi eri tilausta:

– "Toinen on se, että koska nykypäivän ihmiset eivät kovin paljon tiedä lottatyöstä, niin kertoa siitä mahdollisimman totuudellisesti. Minkälaista oli nuorten naisten elämä sodan aikana, miten se vaikutti heidän elämäänsä, ja mitä he tekivät. Toinen seikka on sitten se, että minusta yksi elokuvan päälause on, että ’kun ihmisen on tehtävä mitä ihmisen on tehtävä’, eli se miten yksityinen halu ja sitten yleisempi velvollisuus asettuu vastakkain ja minkälaisia valintoja siinä joutuu tekemään."

Myös elokuvan nuoret naisnäyttelijät pohtivat filmausaikana paljon tämän päivän ja sota-ajan eroja:

– "Ihmiset voisivat miettiä sitä, miten me nyt elämme. Miten paljon voimme itse päättää kiinnostaako joku asia vai ei, haluammeko me jotain vai emme. Silloin ei voinut," Hanna Lekander toteaa ja ajattelee vielä nykyajan yksilökeskeisyyden ongelmia:

– "Nykypäivänä kaikki ovat yksilöitä ja yksilön pitää pärjätä ja yksilön pitää jaksaa. Sitten on taas niin paljon esimerkiksi masennusta, niin voisi miettiä, olisiko se juju kenties juuri siinä."

Karoliina Vanne ei näe Lupausta opetusfilminä, vaan kunnianosoituksena lottia ja heidän tekemäänsä työtä kohtaan. Hän kuitenkin muistuttaa, että

– "ehkä elokuvassa on tosiaan joku opetus siitä, miten silloin taisteltiin yhteisen asian puolesta. Nykyään maailma on niin individualistinen, ja ihmiset ajattelevat vain omaa etuaan. Sodan aikana taas syntyi niin mieletön yhdistävä voima, että olisi hienoa, jos tämän päivän ihminen voisi oppia tästä jotakin."

– "Juuri lottien yhteisöllisyys, yhteistoiminta ja henki, ne ovat tärkeitä viestejä tämän päivän nuorille, ja tietysti kaikille. Nykyään ajatellaan niin paljon vain oman navan kautta ja tehdään ratkaisuja hyvin itsekkäistä lähtökohdista. Olisi erittäin tärkeää toimia myös yhteiseksi hyväksi, koska se auttaa meitä kaikkia," ohjaaja Vanne vielä jatkaa.

Naiset ja lapset sodan kynsissä

Ottamalla esiin muun muassa aiemmin sensuroidun teeman valonheitinlotista ohjaaja haluaa nostaa vaietun asian pöydälle:

– "Tämä pieni valonheitinlottien ryhmä, joka tuli mukaan toimintaan aivan sodan loppuvaiheessa kesällä 1944, on eräs asia, josta ei ole puhuttu ollenkaan. Elokuvassa vain haluttiin kertoa asioita, joita on oikeasti tapahtunut."

Ilkka Vanne ei näe sattumana sitä, että naiset ja sotalapset ovat nousseet suomalaisten sotaelokuvien pääosaan viime vuosina.

– "Lottien työstä vaikeneminen on monille heistä ollut hyvin traumaattinenkin kokemus, sillä he itse tietysti kokivat työnsä erittäin tärkeäksi."

Lupaus-elokuva valmistuikin periaatteessa viime tingassa, sillä ikäluokka on harvenemassa kovaa tahtia.

– "Tämä oli viimeinen hetki tehdä elokuva sillä tavalla, että heitä on vielä joukossamme ja he pystyvät itse katsomaan elokuvan."

Ennakkonäytöksissä lotille ja sotaveteraaneille esitetty elokuva onkin nostanut tunteita pintaan:

– "Monet ovat tulleet sanomaan, että paljon muistoja on noussut mieleen. Osalle katsominen on tietysti mennyt tunteen tasolla aika syvällekin, ja he ovat olleet kyynel silmäkulmassa," ohjaaja kertoo.

Myös sotalasten osalta on Vanteen mielestä myös paljolti kyse sopivasta ajoituksesta.

– "Sotalasten kohdalla on vähän samanlainen tilanne ollut, että on koettu häpeää ja se on traumatisoinut ihmisiä. Nyt se ikäluokka on myös siinä pisteessä, että on tullut tarve purkaa asiaa, on tullut tarve puhua, ja sitä kautta syntyy elokuvia. Ei voida puhua trendistä, vaan siitä että aika on vain kulunut oikeaan pisteeseen."