Royal Tenenbaums kotikatsomo

Tenenbaumsin perhe on varsin outo. Tällä väitteellä alkaa Wes Andersonin elokuva The Royal Tenenbaums. Isä Royal, rakastettava lurjus, häipyi 17 vuotta aiemmin. Perheen kolme lasta olivat neroja kukin tahoillaan. Aikuisina he ovat enemmän tai vähemmän nuutuneita ja neuroottisia. Äidillä on uusi mies, perheen musta tilinpitäjä. Onko tuossa kaikessa nyt mitään niin kummallista? Pikemminkin jotain stereotyyppistä ja keinotekoisen asetelmallista.

Perheen suuren yhteisen trauman käsittely lähtee keriytymään auki, kun isä päättää palata. Kukin reagoi hänen hyvitysyrityksiinsä tavallaan. Nopeasti käy ilmi, että isäpapalla on käytössään vanhat keinot: charmikasta huijausta hymyssä suin.

Traumoja tässä perheessä riittää. Hylätyksi tulemisen lisäksi on kuolleen vaimon palvontaa, sisarusrakkautta ja tunnevammaisuutta. Sukupolvien kohtaamattomuus on käytetty teema. Niin tässäkin tapauksessa isä anoo armoa lapsiltaan, mutta saa sen lapsenlapsiltaan. Hyvityksen välikappaleet ovat vaatimattomia, uusi dalmatialainen riittää.

Gene Hackmanin mutkaton Royal Tenenbaum pitelee löyhiä tapahtumia kasassa. Valopilkku on myös tylsistynyttä, mutta kohtalokasta Margotia esittävä Gwyneth Paltrow. Todelliseen traagiseen parodiaan, sellaiseen, jota koko elokuva tavoittelee, yltää kuitenkin vain Owen Wilsonin narsistinen ja dekadentti kirjailija Eli Cash.

Juonen kulku tuntuu summittaiselta. Tahattomilta tuntuvilla käänteillä koetetaan kenties luoda vaikutelma, että kyseessä on todellinen perhe, joka elää todellista, vaikkakin niin hullua elämää. Harvoin elämässä mikään menee niin kuin on suunniteltu; tapahtumat johtavat toisiin, ennustamattomiin sellaisiin.

Dramaturgian väljyyden tulisi siis korostaa uskottavuutta, mutta ironista kyllä elokuva kärsii juuri uskottavuuden puutteesta. Ei sillä, etteikö tuollaista voisi oikeasti tapahtua. Tapahtuukin, vielä monin verroin värikkäämpänä. Elokuva ei kuitenkaan vakuuta itsessään. Omituisia käänteitä muka. Outoja hahmoja muka. Hulvatonta muka. On perversioita, fantasioita, absurdeja tilanteita. Mutta kun tarinankertomisen taito puuttuu tyystin, ei synny kokonaisuutta vaan pelkkiä irtonaisia tilanteita, vitsejä.

Elokuva ei kerro mitään kovinkaan olennaista tai perusteellista perheestä. Huumori ei kuitenkaan ole mitään perinteistä, vaan outoa, yllättävääkin ja älykkömäistä.

Musiikki on valittu hyvin. Nicon lempeä kähinä yhdessä Lou Reedin ja Rolling Stonesin kanssa luo ja tukee kohtausten raukeaa tunnelmaa. Kappaleet nousevat välillä niinkin vahvoiksi, että ne tuntuvat itsetarkoituksellisilta.