Pig kotikatsomo

Hollywoodin entinen tähtistara Nicolas Cage on löytänyt uudenlaista vakavuutta näyttelijäkehyksensä ympärille. Velkataakkaansa lukuisilla ö-luokan halpiksilla kaventanut Oscar-voittaja on hiljalleen päässyt valikoimaan roolejaan mielenkiintoisemmilta alueilta. Viime vuosina Cage onkin löytänyt paikkansa indie-elokuvien parista.

Michael Sarnoskin debyyttiohjaus Pig on näistä viimeisin esimerkki. Tarina metsässä asuvasta tryffelinmetsästäjästä Robista (Nicolas Cage), joka lähtee hakemaan takaisin kaapattua lemmikkisikaansa, keräsi ympärilleen kiitosta heti ilmestymisensä jälkeen. Cage itse on kutsunut elokuvaa henkilökohtaiseksi suosikiksi omalla urallaan.

Pig on taidokas avaus osaavalta ohjaajatulokkaalta. Tyyli on seesteinen ja harkittu. Hitaasti kulkeva kamera, rauhallisesti leikkaavat kuvat ja pitkät otot luovat hypnoottisen tunnelman, joka tuntuu kiehtovalta hyvin tutun tuntuisessa tarinakehyksessä. Mielleyhtymät John Wickin (2014) kaltaisiin kostorainoihin eivät ole sattumaa, vaan vaikuttavat tekijänsä toimesta täysin tietoisilta.

Wickin tavoin Rob on aiemman elämänsä taakseen jättänyt erakko. Rakkaaseen eläimeen kohdistuva hirmuteko kuitenkin pakottaa miehen palaamaan takaisin vanhaan maailmaan, jossa hänen nimensä herättää pelkoa ja arvostusta. Rob ei ole kuitenkaan ammattitappaja, vaan gurmeekokki ja panoksena ei ole verivelka vaan elämän arvot sekä ihmisten välinen kadotettu yhteys.

Rob on kuin kahden maailman välillä kulkeva nomadi. Hän näkee sen juurettomuuden, josta statuksen ja nimellisen arvon varaan rakentuva ruokakulttuuri kärsii. Tryffeleiden matka sammaloituneista metsämaisemista kohti pröystäileviä illallissaleja on hämärtynyt mekaanisen bisneksen varjoihin, joita pyörittää ravintolamaailman yksinvaltiaat ja heidän alaisenaan toimivat välikädet. Huomiot eivät juuri poikkea niistä, mitä viimevuotinen italialaisdokumentti Piemonten tryffelinmetsästäjät nosti esiin.

Asetelma on kiehtova, innostava ja monella tapaa nerokas. Elokuvan keskeiset teesit löytävät itsensä ympäristöstä, joka rosoisen kuvaston keskellä rakentuu humaaniksi vastineeksi Wickin väkivaltaiselle todellisuudelle. Ruoka on tie ihmisen sydämeen ja veitset vaihtuvat tappovälineistä tämän polun uurtajiksi.

Silti sanomallisesti teos on hieman pliisu. Pinnallisen elämäntapakulttuurin sieluttomuus ja surun murtamien ihmisten kadotettu yhteys jäävät pamflettimaisiksi havainnoiksi, joiden keskeiset huomiot on helppo ottaa annettuna mutta ei koettuna. Studion vaateet karsia elokuvan mittaa ovat epäilemättä johtaneet ratkaisuihin, jotka ovat tehneet kokonaisuudesta turhankin riisutun. Syvempi kosketus löytää paikkansa vain hetkittäin.

Pigin arvo mielenkiintoisena elokuvatulokkaana on silti kiistaton. Ohjaajansa vahva debyytti osoittaa pitkälle hioutunutta kuvakeronnallista taitoa ja asetelmallisesti kiinnostavia ideoita. Cage vakuuttaa hiljaisella olemuksellaan teoksen kärsivänä kokijana, joka muistuttaa häilyvästi miehen roolityöstä David Gordon Greenin Joessa (2013). Teoksen lopulliset ansiot ulottuvat kuitenkin paljon Cagen roolityötä pidemmälle.