John Wick valkokangas

Leskeksi jäänyt entinen palkkatappaja John Wick (Keanu Reeves) yrittää elellä ihmisiksi, mutta sitten hänen entisen työnantajansa, venäläismafian johtajan Viggon (Michael Nyqvist) pöyhkeä poika Josif (Game of Thrones -sarjasta tuttu Alfie Allen) pöllii hänen autonsa ja kaiken päälle murhaa hänen koiranpentunsa. Verinen, raivoisa ja väkivaltainen kostoretki alkaa ja ruumislaskuri pyörähtää rivakkaan menoon.

Siinä se, enempää juonellista sisältöä ei John Wick -elokuvassa ole, eikä sen syvällisempää sanomaa kuin että miehen, auton ja koiran väliin ei parane kaiken maailman niljakkeiden tulla. John Wickillä on oikeutettu syy kostaa, joten Wick kostaa ja lahtaa puoli alamaailmaa. Muuhun ei pyritä eikä muuta tarvita, sillä lajityypissään John Wick on parasta A-luokkaa, jäntevään iskevyyteen yltävä toimintatrillerin arkkityyppi.

Ohjaajakaksikko David Leitch ja Chad Stahelski ovat ymmärtäneet erinomaisesti, mistä on kyse perinteisessä väkivaltatoiminnassa. Oivallisesti rytmitetty teos iskee napakasti, tarkasti ja brutaalin häijysti. Teos on kuvattu visuaalisesti kutkuttavasti ja kuvaus tukee elokuvan selkeää fokusta. Erityisesti kohtaus venäläisessä yökerhossa on alusta loppuun toimivimman näköistä ja ennen kaikkea toimivimman tuntuista tykitystä, mitä on vähään aikaan valkokankailla nähty. Koko paketti on puristettu klassisiin mittoihin eli vähän yli puoleentoista tuntiin, joten ylimääräiset löysät on karsittu pois eikä tyhjäkäyntiä esiinny.

Wick on kostonhimon ja silkan peräänantamattomuuden ruumiillistuma, jota hyvässä vireessä oleva Reeves tulkitsee graniitinlujana. Vaikka elokuva tukeutuukin moderneihin ilmaisukeinoihin, niin Reeves kanavoi roolisuorituksessaan vanhan koulukunnan toiminnan miesten järkähtämätöntä, synkkää oikeudentajua. Charles Bronsonin roolihahmot eivät ikinä niittäneet yhtä monta kymmentä mafiosoa nurin tylyillä päälaukauksilla, mutta henki ja tunnetila olivat samoja. Wickissä on myös kaikuja Chuck Norrisin parhaista päivistä, jolloin Norris laittoi pysäyttämättömänä luonnonvoimana konnia kylmäksi ja jolloin sankarin kaikki haavat olivat lopulta vain lihashaavoja.

Vanhan koulukunnan makua on myös elokuvan vanhemmissa luonnenäyttelijöissä. Michael Nyqvistin, Willem Dafoen ja Ian McShanen hahmoilla on kaikilla oma kirjoittamaton kunniakoodinsa, jota myös Wick noudattaa. Se ei estä ketään heistä olemasta julman häikäilemätön ja tappamasta toisiaan, mutta vanhan liiton erot ovat kuitenkin selvät verrattuna uuden sukupolven rikollisiin, kuten häijyyn neiti Perkinsiin (Adrianne Palicki) sekä erityisesti hemmoteltuun, nilkkimäiseen Josifiin. Roolihahmot ovat pelkistettyjä arkkityyppejä, mutta kokeneet näyttelijät puhaltavat niihin juuri sopivasti henkeä, jotta hahmot tuntuvat riittävän vereviltä.

Rujompien ja konstailemattomampien toimintaelokuvien comeback on lajityypin ystäville miellyttävä yllätys. The Equalizerin ja John Wickin kaltaisissa jäntevissä elokuvissa jäyhät toiminnan miehet hoitavat hommat kylmäverisen tylysti ja ammattilaisen elkein, eikä toiminta ole balettia, jossa hypi-pompi-miehet heiluvat vaijerien varassa tai jossa pitkitetty koreografia ottaa niskavoiton juonen etenemisen kustannuksella. Ero vaikkapa The Raid: Redemptionin kaltaisiin, kehnoa konsolipeliä muistuttaviin itsetarkoituksellisiin putkijuoksuihin on huomattava.

Vaikka kylmän sodan paluu länsimaiseen, eurooppalaiseen arkeen onkin yhtä epämiellyttävä kuin mitä se oli Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan, niin yksi hyvä puoli siitä sentään koituu. Uusvanhat toimintaleffat hyötyvät dramaturgisesti vahvasta vastakkainasettelusta sekä todellisuuden heijastumisesta fiktioon. Tämän takia onkin hyvä saada elokuvapahiksiksi jälleen perinteisiä venäläisrikollisia geneeristen tusinaterroristien ja väkinäisten aasialaiskommunistien sijasta. Olkoonkin, että venäläismafian päällikköä esittää tässä tapauksessa ruotsalainen.