Piemonten tryffelinmetsästäjät valkokangas

Yhdysvaltalainen valokuvaaja ja elokuvantekijä Michael Dweck on suurelle yleisölle tuntemattomampi nimi. Miehen ensimmäinen kokopitkä dokumenttielokuva, vuoden 2018 The Last Race, keräsi kiitosta Sundacen elokuvajuhlilla, mutta jäi vaille laajempaa kansainvälistä levitystä. Elokuva pikkukaupungin vanhasta ralliradasta ja sitä puolustavista työläisistä jatkoi Dweckin taideteoksille ominaista tapaa tarkastella katoavia yhteisöjä modernistuvan maailman keskellä.

Tätä linjaa jatkaa myös Dweckin ja ohjaajakuvaaja Gregory Kershawn uusin dokumenttielokuva Piemonten tryffelinmetsästäjät. Pohjois-Italiassa Piemonten alueella kasvaa harvinaislaatuista valkotryffeliä. Sen taitavimmat metsästäjät ovat haluttuja osaajia herkkua eteenpäin myyville välittäjille. Kokeneiden ammattilaisten keskuudessa kuitenkin puhaltaa muutoksen tuulet. Muuttuva ilmasto, verinen kilpailu ja ulkopuolisten ahneus ovat karsineet ikääntyvää ammattikuntaa vuosien varrella enää vain muutamaan aktiiviseen toimijaan.

Piemonten tryffelinmetsästäjät on kertomus yhteisöstä, jonka keskiössä lepäävät iäkkäät, vaatimattomat ja itsepäiset vanhat miehet sekä heidän uskolliset tryffelikoiransa. Valkotryffelien valioyksilöistä maksetaan viisinumeroisia summia yläluokan huutokaupassa, mutta maaseutumökeillä asuville työläisille käteen tästä jää ainoastaan muutama satanen.

ryffelikauppaa pyöritetään kuin mafiaa. Sitä leimaavat reviiririidat, pimeillä kujilla tehdyt sopimukset ja taloudellinen taistelu. Metsästäjät muistelevat haikeasti menneitä aikoja, jolloin tryffeleitä myytiin toreilla suoraan löytäjältä ostajalle. Uuden ajan kaupankäynnissä häviäjinä tuntuvat olevan lähinnä peruspohjan luovat työläiset. Mielettömyyden keskellä osa jättää homman taakseen maanitteluista huolimatta.

Dokumentin keskushenkilöinä on joukko kokeneita tryffelinmetsästäjiä. Koirilleen innokkaasti jutustelevat miehet antavat omapäisellä asenteella, italialaisella eloisuudella ja suorasanaisilla lausunnoillaan sympaattiset kasvot ryhmälle, joka joutuu pohtimaan asemaansa kapitalistisen kilpailutalouden pyörteissä. Esteettinen tyyli luottaa pysähtyneiden kuvien tarkkoihin kompositioihin ja viimeisteltyyn valaistukseen. Välillä liikkumaton kuva saa vaihtelua, kun kamera laitetaan innokkaasti paahtavan tryffelikoiran päähän.

Kauniilta näyttävä ja sympaattisesti elävä dokumentti on kuitenkin vailla käsikirjoituksellista viimeistelyä. Henkilöhahmosta toiseen vaihtavasta teoksesta uupuu ranka ja kerronnallinen jäntevyys. Keskushenkilöiden tarinat jäävät alustusten jälkeen leijumaan ilmaan vailla konkreettista päätepistettä. Tilanteet eivät etene, konfliktit vellovat paikoillaan ja kohtaukset seuraavat toistaan, kunnes elokuva lopulta pysähtyy seinään ja sammuttaa itsensä.

Pohjois-Italian komeat maisemat ja uinuvan maaseudun vaatimaton elämäntyyli viehättävät aikansa, mutta päämäärättömyyden keskellä matkakuviin alkaa nopeasti turtua. Tarpeettoman ilmavaksi jäävä kokonaisuus on parhaimmillaan hetkissä, jossa se löytää paikkansa koskettavana kuvauksena hiipuvasta yhteisöstä, joka muutaman vuoden päästä voi olla vain muisto historiasta.