Pianonopettaja kotikatsomo

Tokiolainen, hyvin väkivaltaisten elokuvien ohjaaja Shinya Tsukamoto sanoi 1990-luvun puolivälissä, että ainoa ihmiselle mahdollinen tunne on hänen omaan lihaansa kohdistuva kipu. Hänen elokuvissaan tätä mahdollisuutta tutkittiin niin toisiin kuin itseenkin kohdistuneen äärimmäisen raakuuden kautta. Viime vuosina samankaltaisia ajatuksia ovat myös esittäneet muutamat muutkin elokuvaohjaajat. Michael Haneken kahden vuoden takainen La Pianiste ei ole niistä viimeisin - mutta se on ehdottomasti hienostunein ja koskettavin.

Erittäin kuvaavaa on se, että kaikista Haneken elokuvista juuri Funny Games (1997) herätti suunnattomasti polemiikkia. Sen nostattamia keskusteluja saimme seurata Suomessa asti. Monitahoinen mutta oikeastaan hyvin yksinkertainen tarkoituksettoman väkivallan kuvaus koettiin arvatenkin raflaavaksi ja median kuluttajia puhuttelevaksi aiheeksi. Toisaalta taas La Pianiste, joka voitti Grand Prix -palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla 2001 ja jonka molempien pääosien esittäjät voittivat palkinnon samoilla juhlilla, ei juurikaan ole ylittänyt julkisuuskynnystä. Kyse saattaa olla aiempaa vaikeammasta aiheesta tai vain siitä, ettei se millään tavalla "mediaseksikäs". Ja kuitenkin juuri La Pianiste puhuttelee tavalla, jolla se rakentaa yhden ihmisen elämästä laajempaa aikalaiskuvausta kosketellen samalla jotakin meidän ajallemme paljon syvemmälle menevää kuin Funny Games.

Haneke on sovittanut elokuvansa Elfriede Jelinekin samannimisestä romaanista. Kyseessä on tarina Erika Kohutista (Isabelle Huppert), pianonopettajasta, jonka elämä rakentuu äärimmäisyyksissään dominoivan äidin (Annie Girardot) ja musiikin rakentamalle akselille. Päällisin puolin asiat näyttävät olevan kunnossa, mutta Erikan ilmeettömät kasvot kätkevät taakseen tunteettoman kylmyyden, rakkaudettomuuden ilmapiirin ja itsetuhoisen seksuaalisuuden. Nämä pingottuvat hänen sisälleen vaarallisesti. Naamiot alkavat kuoriutua ja fasadit murtua, kun Erikan pianotunnille saapunut nuori mies (Benoit Magimel) tunnustaa hänelle rakkautensa.

La Pianiste on rakennettu nerokkaasti juuri musiikin ja seksuaalisuuden keskipakoisvoimille. Molemmat yhdistetään perinteisesti suuriin tunteisiin, rakkauteen ja elämänvoimaan. Haneke kuitenkin armottomasti purkaa nämä ennakkoluulot antamalla molempien teemojen toimia pakoreitteinä tai purkautumisteinä tilanteissa, joissa seksistä on tullut silkkaa pornografiaa tai kipua ja musiikista oman sisäisen kylmyyden näennäisen lämmin korvike. Erika yhdistetään säveltäjä Franz Schubertiin, joka valmistellessaan sävellystään tiesi menettävänsä järkensä. Niinpä säveltäjä päätti antaa viimeiselle työlleen kaikkensa. Kun sisäinen myrsky alkaa purkautua, myös Erika ymmärtää otteensa omasta elämästään lipeävän saavuttamattomiin. Hänen kohtalonsa vaikuttaa kuitenkin lähes sinetöidyltä eikä hän näin pysty ottamaan itselleen selkeää tavoitetta tai uutta suuntaa.

Haneken La Pianiste ei missään mielessä ole helppo elokuva. Katsomiskokemuksen tekee kuitenkin miellyttäväksi sen lähes täydellinen, koossapysyvä rakenne. Elokuva onnistuu keskittyneesti tiivistämään jokaisesta tilanteesta olennaisimman, vaikka sen näyttelijöiden kasvot pysyvätkin kylmän tunteettomina. Sitä on melkein pakko verrata peiliin, jonka syvyyteen on vain katsottava, vaikka siihen heijastuvat kuvat pelottavat ja kauhistuttavat juuri siksi, että ne ovat niin kovin intiimejä ja niin kovin lähellä.