Rakkaus valkokangas

Itävaltalaiselta Michael Hanekelta on lupa odottaa laatua, mutta myös häiritseviä kuvauksia ihmismielestä. Vai mitä voi sanoa Pianonopettajasta (2001), Kätketystä (2005), Funny Gamesista (1997). Haneken uusin, Rakkaus (2012), ehti jo voittaa Cannesin Kultaisen palmun viime keväänä ja sai yllättäen viisi Oscar-ehdokkuutta.

Vanha pari Anne (Emmanuelle Riva) ja Georges (Jean-Louis Trintignant) elävät kultturellia ja eläväistä elämää Pariisissa. He käyvät kuuntelemassa vanhan pianistioppilaansa konserttia ja ovat vaikuttuneita. Aamiaisella Anne saa yhtäkkiä kohtauksen, joka pian osoittautuu pysyväksi halvaantumiseksi. Pariskunnan arki muuttuu hetkessä, ja Georgesista tulee Annen kokopäiväinen hoitaja.

Alkua lukuun ottamatta koko elokuva tapahtuu päähenkilöiden asunnossa. Siellähän heidän elämänsäkin on. Tilava pariisilaisasunto on joskus ollut loistokas, mutta aika on pysähtynyt siellä, jäänyt jonnekin asukkaidensa nuoruuteen, kenties keski-ikään. Tiedättehän, vanhuksien kodeissa tekstiilit ja materiaalit muuttuvat ajan kuluessa nuhjuisiksi, tapetit kellastuvat, lattiat kuluvat. Pölyn kirjarivien päällä voi suorastaan tuntea ja haistaa.

Ensin Anne pystyy vielä vaivoin kävelemään ja sinnikkäästi hän jaksaakin itseään miehensä avustamana kuntouttaa. Vähitellen halvaus ottaa enemmän ja enemmän valtaa ja vangitsee Annen sänkypotilaaksi. Hoitaja käy muutaman kerran viikossa auttamassa, mutta pääosan hoitotyöstä Georges tekee itse. Hänen päivänsä kuluvat vaimosta huolehtiessa. Jo melko alkuvaiheessa Anne pohtii, onko vuodepotilaana elämisessä mieltä, kun mahdollisuutta itsemääräämisoikeuteen saatikka arkisiin toimiin ei enää ole. Anne joutuu luopumaan paljosta, vähitellen kaikesta. Olohuoneessa seisovalla flyygelillä ei enää soiteta. Kaksi kumppania kommunikoi enää vaivoin, riippuen Annen olotiloista. Välillä on selkeämpiäkin hetkiä.

Haneke on kertonut paljon väkivaltaisesta ihmismielestä, usein ilman näkyvää väkivaltaa. Nyt väkivalta kätkeytyy olosuhteisiin, voimattomuuteen tilanteen edessä. Kun tauti kuin näkymätön seinä laskeutuu kahden ihmisen väliin erottaen nämä, jää jäljelle hiljainen epätoivo.

Rakkaus pakottaa katsomaan, miten elämä hiipuu ihmisestä. Tämä kaikki on myös totta. Meidän elämässämme tapahtuu näin. Nimensä mukaisesti elokuva kertoo myös suuren rakkaustarinan. Georges ei edes harkitse laitoshoitoa, vaikka elinkumppanin tila huononee silmissä ja vaikka tämä rupeaa kieltäytymään ruuasta ja vedestä. Ei, vaikka tytär Eva (Isabelle Huppert) järkyttyneenä äitinsä tilasta ja isän jaksamisesta tiukkaa isältään vaihtoehtoja. Surun pusertaessa Georges toimii kuten parhaiten kykenee. Suurin rakkaudenteko on lopulta se vääjäämättömin.

Haneke ei saa kertomuksellaan pelkäämään ainoastaan kuolemaa tai kuolevaisuutta. Se saa pelkäämään hidasta, rappeuttavaa, etäännyttävää elämästä katoamista. Onko muiden armoilla elämisessä arvokkuutta? Voiko ilman sitä toista olla, jonka kanssa on elämänsä jakanut? Riva ja Trintignant tekevät häkellyttävän hienot roolit Annena ja Georgesina. Pakahduttavinta on pieni kosketus, tapa kertoa että et ole yksin. Olen vielä tässä. Loppuun asti.