Kikujiron kesä kotikatsomo

Stand up -komiikasta televisioon siirtynyt Takeshi "Beat" Kitano on tuottelias mies: elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, kirjailija, näyttelijä, runoilija, urheiluselostaja ja maalari. Japanin ulkopuolella Kitano tunnetaan varsinkin tylyistä yakuza-gangstereiden ja rikollisten poliisien kuvauksistaan. Näiden tyyliltään minimalististen elokuvien tunnusmerkkejä ovat pitkät otokset, vähäeleiset näyttelijäsuoritukset, omalaatuinen musta huumori ja äkkiarvaamatta ryöpsähtelevä väkivalta.

Palkitun Hana-Bi – tulikukkia -elokuvan jälkeen Kitano halusi tehdä eri genren elokuvan ilman väkivaltaa. Syntyi Kikujiro, omalla erityislaatuisella tavallaan koominen ja sadunomainen, pohjimmiltaan surullinen road movie äitiensä hylkäämistä kumppanuksista. Kitano-asteikolla elokuvaa voi pitää lämminhenkisenä. Täysin ilman väkivaltaa ei kuitenkaan pärjätä.

Kikujiro kertoo 9-vuotiaan pojan matkasta tuntemattomaksi jäänyttä äitiään tapaamaan. Isoäitinsä kanssa elävän Masaon (Yusuke Sekiguchi) matkaseuraksi lähtee keski-ikäinen Kikujiro-setä (Takeshi Kitano). Heti alkajaisiksi vietetään aikaa kilpapyöräradalla, jossa Kikujiro pelaa Masaon matkarahat.

Elokuva jäsentyy kuvapäiväkirjan muotoon, jossa Masaon kesälomasta kertovat sivut antavat vihjeitä tulevasta. Studiomaisesti kuvatuissa unijaksoissa taas Masaon mieltä vaivaavat asiat saavat uusia, mielikuvituksellisia muotoja. Näitä ja muutamia muita kokeiluja lukuun ottamatta elokuva on visuaaliselta tyyliltään ja nihilistiseltä maailmankuvaltaan läheistä sukua Kitanon aiemmille teoksille.

Tokiota ei kuvata Disney-linssien läpi. Masaon koulumatkan varrella maassa makaa sammunut mies ja nuorisojengit ryöstelevät pienempiään. Hetkeksi yksin jätetty lapsi on vaarassa joutua pedofiilin uhriksi. Tällaisessa maailmassa jopa Kikujiron kaltainen moraalittomalta vaikuttava hulttio voi toimia suojelusenkelinä.

Kitanon oman vähäpuheisen ja väkivaltaisen juoppoisän mukaan nimetty Kikujiro on itsekäs, ilkikurinen, ympäristöään röyhkeästi dominoiva, varasteleva, väkivaltainen ja muita solvaava suupaltti. Masao taas on kiltti ja hiljainen. Räikeistä eroista huolimatta heitä yhdistää ujous, joka ironisesti jättää heidät etäisiksi. Kommunikaatiovaikeudet estävät aikuisen ja lapsen läheisemmän ystävyyden kehittymisen; molemmat ovat tuomittuja yksinäisyyteen. Kikujiro tuntee myötätuntoa tunnistaessaan Masaon kohtalotoverikseen myös äitisuhteessa, mutta mitään suurta henkistä kasvua ei tapahdu.

Kikujiro on persoonallinen ja tinkimätön teos, joka vetoaa tunteisiin ensimmäisistä kuvista lähtien. Masaon kasvavaa yksinäisyyttä kuvataan vähäeleisen toteavasti ja herkästi. Joe Hisaishin säveltämässä surullisen kauniissa musiikissa on ripaus toivoa. Onneksi enkelikelloa soittamalla voi kutsua uudet ystävät leikkimään.