Hana-Bi - Tulikukkia kotikatsomo

Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 1997 voittanut Hana-bi - Tulikukkia on hämmentävä kokemus. Takeshi Kitanon seitsemättä ohjaustyötä ei voida länsimaisen elokuvan termein luokitella mihinkään perinteiseen kategoriaan. Miten kuvata elokuvarunoelmaa, jossa ihmissielun viimeisiin kieliin viritetty herkkä lyyrisyys, kauneudellaan lumoava visuaalinen kuvakieli sekä tyrmistyttävän raaka ja armoton väkivalta vuorottelevat ilman banaaliuden tai sensaatiohakuisuuden leimaa?

Julman mutta selkeän filosofiansa mukaisesti Kitano viittaa kintaalla syy-seuraus-suhteissa rypemiselle. Hana-bi ei kuvaile syitä, vaan se näyttää seuraukset. Katsojan kontolle jätetään paljon. Kohtaukset, joissa monet elokuvantekijät kahlaavat ilomielin kaulaansa myöten, on jätetty pois. Ne eivät ole oleellisia. Toiminta on pelkässä mitättömässä sivuroolissa ja juonen loogisuus on yhdentekevää. Hana-bi ei ole kertova elokuva, vaan häiriintynyt mielentila, jossa voimakkaan rakkauden ja voimakkaan vihan tunteet sekä ristiriitaiset mielikuvat eivät jätä hetkeksikään rauhaan. Ei katsojaa eikä elokuvan henkilöitä. Vaikka Kitano ei sorru pieneenkään selittelyyn, hänen näkemyksensä elämällä rasitettujen ihmisten erilaisista sielunvaelluksista on silti hyvin johdonmukainen, perustavanlaatuisen tylyllä tavalla looginen, kypsä ja kirkas.

Kitano näyttelee jälleen pääosaa. Puhuttelevan ilmeettömästi hän tulkitsee komisario Nishiä, jolta tytär on kuollut ja jonka vaimo (Kayoko Kishimoto) on parantumattomasti sairastunut leukemiaan. Erään väijyn aikana Nishin virkaveljeä ja toveria, komisario Horibea (Ren Osuzi) ammutaan, kun Nishi vierailee sairaalassa. Horibe halvaantuu joutuen loppuiäkseen rullatuoliin. Kun Horiben ampujaa yritetään ottaa kiinni, toinen poliisi haavoittuu ja toinen kuolee. Nishi tekee ampujasta lopun tylyllä tavalla. Verilöylyn ja Horiben itsemurhayrityksen jälkeen hän eroaa poliisivoimista.

Hana-bi laulaa murheellista laulua. Kitanon kaksi komisariota ovat ajautuneet umpikujaan, josta ulospääsy näyttää mahdottomalta. Horibe selviää luomisen kautta, kun taas yakuzalle velkaantuneen Nishin tie on ennalta arvattava, syvällä vihalla ja rakkaudella kyllästetty uhrautumisen ja hyvityksen polku. Elokuvassa on paljon omakohtaista tilintekoa. Ohjaaja on paljastanut, että komisarioiden kautta hän on kuvannut itseään. Viinanhuuruisella moottoripyöräreissulla Kitano joutui onnettomuuteen ja virui kuolemankielissä pitkän aikaa. Hän on kertonut, että päähenkilöt kuvaavat häntä itseään ennen onnettomuutta ja sen jälkeen. Hana-bissä Horiben maalaamat ja keskeistä roolia näyttelevät mykistävät, mutta häiritsevät maalaukset ovat itse asiassa ohjaajan omia, onnettomuuden jälkeen toipilasaikana tehtyjä tauluja.

Verenkarvainen runoelma

Hana-bin episodimainen rakenne tukee ilotulitukseen viittaavaa nimeä. Kokonaisuus hahmottuu irrallisista kohtauksista, takautumista ja kuvasarjoista. Toisin kuin monet länsimaailman ohjaajastarat Kitano on jättänyt dialogin lapsipuolen asemaan. Voimakkain kuvin ja välikuvin sävelletyn verenkarvaisen runoelman muotoa korostaa sekä äänettömyys että aluksi halvalta kuulostava, mutta avainkohtauksissa sanomansa takaraivoon niittaava musiikki. Klisee ja konventio kohtaavat persoonallisen impulsiivisen muodon niin väkevästi, että ylevyys on elokuvan korkein nimittäjä.

Väkivaltashokit ovat kliinisiä, kuin laboratorion pöydällä tehtyjä. Ne tulevat yllättäen peilaten Kitanon tulkitseman Nishin arvaamattoman väkivaltaista käytöstä. Nishi ei ole normaali ihminen. Hän on vaitonainen, brutaali mies, joka räjähtää yhdestäkin väärästä sanasta. Eräässä kohtauksessa yakuzan pikkunilkit tulevat herjaamaan Nishiä, sillä tuloksella, että Nishi lyö toista syömäpuikoilla silmään ja toista hän potkaisee naamaan niin äkkiä, arvaamatta ja lyhyin leikkauksin esitettynä, että katsoja jää haukkomaan henkeään. Tapahtuiko todella se, mitä näin? Toisaalla Nishi tuntee erittäin syvästi sairasta vaimoaan sekä poliisitovereitaan ja näiden perheitä kohtaan. Nishi ei myöskään mukiloi viattomia: kun hän ryöstää pankin, hänellä on mukanaan vain leikkiase. Elokuvan omituinen musta huumori kiteytyy juuri Nishin hahmossa. Hänen hillitön käytöksensä saa paatuneemmankin katsojan sivuraiteille: mille minä oikein olen nauramassa - tai itkemässä?

Hyvin kompromissittomalla tavalla Hana-bi yhtä aikaa sekä etäännyttää että samastuttaa. Omalaatuista kerrontaa sävyttävät vakavat, syvät teemat ja puolimielinen, mauton huumori. Elokuva tarjoaa tulta ja kukkia samassa kimpussa, joka räjähtää sylissä satuttaen, säikyttäen ja sääliä herättäen.