Ghost in the Shell valkokangas

Hollywoodin remake-koneisto repii epätoivoisesti sisäänsä kaiken, mikä on vähänkään rahastamisen arvoista. Kierrätysprojekti ei rajoitu enää vain Yhdysvaltojen omaan populaarikulttuuriin, vaan lonkerot on ulotettu itämaiden markkinoille asti. Samalla avautuu rako iskeä kiinni Kiinan tuottoisiin elokuvamarkkinoihin.

Ghost in the Shell on japanilainen mediafranchise, joka sai alkunsa 1980-luvun lopussa ilmestyneenä manga-sarjakuvana. Sarjakuvan pohjalta tehtiin vuonna 1995 samaa nimeä kantava animaatioelokuva, jonka myötä Ghost in the Shell nousi kansainvälisiin parrasvaloihin. Elokuva on yksi japanilaisen scifianimaation kärkiteoksia Akiran (1988) ja Neon Genesis Evangelionin ohella. Elokuva itsessään sai myöhemmin jatkoa niin jatko-osan kuin useamman eri animaatiosarjan muodossa.

Alkuperäisen animaatioteoksen merkitystä vuosituhannen vaihteen kyberpunkviihteeseen ei voi vähätellä. Elokuva toimi vahvana inspiraationa Matrixin (1999) kaltaisille genreklassikoille. Nyt ilmestyvä jenkkiversiointi sulkee tämän ympyrän, mutta epäkiitollisin lopputulemin. Vuoden 2017 Ghost in the Shell muistuttaa olemukseltaan lähinnä Wachowski-siskosten viimeaikaisia floppituotantoja.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa ihmiskehon parantelu robotiikan ja konetekniikan avulla on arkipäivää. Hanka Roboticsin kehittämä Majuri (Scarlett Johansson) on tämän teknologian seuraava kehitysaskel – ensimmäinen keinotekoisesti tuotettu konekeho, johon on siirretty ihmisaivot. Kyborgi valjastetaan aseeksi Osasto 9:n poliisitiedusteluryhmän salaisiin operaatioihin. Hanka Roboticsia vastaan nousee kuitenkin tuntematon uhka konekehoihin soluttautuvan hakkeri Kuzen (Michael Pitt) personoitumana. Samalla takaa paljastuu suurempi salaliitto, jossa myös Majuri toimii pelinappulana.

Uusversioinnin ohjauksesta vastaa Lumikki ja metsästäjä (2012) elokuvasta tuttu Rubert Sanders ja käsikirjoitus on puolestaan Jamie Mossin, William Wheelerin sekä Ehren Krugerin käsialaa. Elokuva lainailee osia 90-luvun alkuperäisteoksesta ja palasia myöhemmin ilmestyneestä animaatiosarjasta. Temaattinen pohja rakentuu post-humanistisille ajatuksille ihmisen ja koneen välisistä eroista.

Lopputulos on tasan niin tympeä kuin pelätä saattaa. Filosofinen ulottuvuus, joka huokui animaatioelokuvasta, pääsee nyt käsiteltäväksi hollywoodimaisen hahmokerronnan tukemana. Majurin eksistentiaaliset kysymykset kangistuvat sentimentaaliseen vyörytykseen, joka pyrkii sanomassaan painottamaan ihmismielen ainutkertaisuutta. Tematiikassa on paljon ammennettavaa, mutta elokuva ei onnistu herättämään ajatuksia ja tuntuu syöttävän omaa itsetärkeyttään alas puurokauhalla.

Sisällön pintatasoisuuden voisi korvata toimivalla juonenkuljetuksella, mutta Sanders ei saa kybertrilleriinsä ytyä, saati jäntevyyttä. Animaatioelokuvan vakavan hiljainen kerronta ei istu näytelmäelokuvan muottiin, varsinkin kun sisältö huutaa omaa heppoisuuttaan.

Jäljelle jää efektikuorrutettua visualisointia ja keskitasoisia näyttelijäsuorituksia. Suurin osa hahmoista näyttää Animeconin cosplay-malleilta, jotka ovat vain eksyneet elokuvan lavasteisiin. Scarlett Johansson kantaa tulkinnallisesti vaativinta taakkaa hartioillaan omaa olemassaoloaan aprikoivana Majurina. Näyttelijä ei kuitenkaan tavoita niitä tasoja, joita rooli itsessään vaatisi. Osittain samalla kentällä pyörivää hahmotulkintaa ollaan Johanssonin toimesta nähty huomattavasti ansiokkaammin mestarillisessa Under the Skinissa (2013).

Efektikarkki on teknisesti korkeatasoista, mutta visuaalinen ilme muistuttaa itsessään vuosikymmenen takaisia scifikalkkunoita Ultraviolet (2006) ja Aeon Flux (2005). Elokuvan muutamat kuvakerronnallisesti upeat kohtaukset on kopioitu ruutu ruudulta alkuperäisestä animaatioelokuvasta.

Ghost in the Shelliin perehtymättömälle jenkkiversiointi varmasti ajaa paikkansa perustasoisensa kyberpunkfiilistelynä. Muille elokuvasta kaikuu Hollywood-sovitusten pahimmat ongelmat: innottomuus ja alkuperäismateriaalin lunastamattomat lupaukset.