Kaukana taivaasta kotikatsomo

Julianne Moore on taas kerran kuin luotu rooliinsa. Hän on jo muutaman vuoden tehnyt tasaiseen tahtiin osuvia, omaleimaisia tulkintoja. Magnolian (1999) hermoraunioisesta rakastajattaresta hän muuntautui sulavasti Laivauutisten (Shipping News, 2001) levolliseksi ja äidilliseksi yksinhuoltajaksi. Todd Haynesin Kaukana taivaasta asettaa hänet ajallisesti ja lähtökohtaisesti samantapaiseen osaan kuin Tunnit (The Hours, 2002). Nytkin hän on keskiluokkainen, suojattua kulissielämää viettävä perheenäiti, joka kulkee tunnekuohusta toiseen pystypäin, hymyssä suin. Äärihetken tullen keinotekoisesti ylläpidetty kuori luonnollisesti repeää.

Mooren Mrs. Whitaker tasapainoilee ahdasmielisessä suljetussa yhteisössä omien avoimempien asenteidensa kanssa koettaen käyttäytyä muottiinsa sopivan hillitysti. Osittain tästä asetelmasta johtuu elokuvan vainoharhainen vaikutelma, tunne siitä, ettei kaikki ole niin kuin pitää. Ristiriitatilanteen tunnelma onkin tavoitettu oivallisesti.

Miljöö on 1950-luvun lopun amerikkalainen pikkukaupunki. Aviopari Whitakerin perheonni ei olekaan niin kultainen kuin päällepäin näyttää. Puolisot hakevat lohtua keskinäisiin ongelmiinsa sieltä mistä sen parhaiten löytävät: aviomies (Dennis Quaid) nuorelta ja komealta rakastajaltaan, vaimo puutarhurilta (Dennis Haysbert), joka sattuu olemaan musta. Far from Heaven keskittyy tarkastelemaan ulkoisten paineiden vaikutuksia sisäiseen maailmaan. Se on elokuva yhteiskunnan suvaitsemattomuudesta, rasismista, joka kohdistuu kahteen poikkeavaan ryhmään: mustiin ja homoihin. Teemat ovat kiinnostavia myös siksi, että ne ovat yhä ajankohtaisia. Rasismi ei suinkaan ole kadonnut, vaikka pinnallisesti katsottuna suvaitsevaisuus ja avoimuus ovat ehkä lisääntyneet. Ilmenemismuodot nykyään ovat vain erilaiset kuin ennen - peitetymmät ja sivistyneemmät.

Elokuva myös näyttää kahdenlaisen tavan purkaa tuo sisäisen ja ulkoisen törmäys. Toisaalla on aviomiehen päätös ehdottomasta itsensä ja todellisten halujensa toteuttamisesta, joka edellyttää luopumista vauraasta, kunniallisesta ja ennen kaikkea hyväksytystä elämästä. Toisaalla on vaimon luopuminen rakkauden ja onnellisuuden mahdollisuuksista pelon ja halveksunnan uhan alla.

Jostain syystä elokuva herättää ristiriitaisia ajatuksia. Oikeastaan sitä voisi luonnehtia pitkäveteiseksi, kaavamaiseksi melodraamaksi, mutta yllättäen siinä on kiehtovuutta ja trillerimäistä otetta, joka kylläkin jää lopulta vain muotokokeiluksi. Erikoinen kuvauskulmien valinta ja kuvaustyyli sekä tunnelmointi luovat outoa, pysähtynyttä ja odottavaa tunnelmaa. Katsojan huomio kiinnitetään pieniin yksityiskohtiin, joilla ei juonen kannalta ole niinkään merkitystä mutta ne toimivat osaltaan ilmapiirin tehokkaina rakentajina.

Melodraamalle tyypillinen, melko mahtipontinen sävellys ottaa tilan liiankin saumattomasti haltuun, mutta se myös tukee elokuvan konservatiivista asennemaailmaa. Julianne Moore hallitsee valkokangasta. Hänessä on herkkyyttä, täyteläistä viehätysvoimaa ja luonnollisuutta, joita ilman elokuva ei hengittäisi.