Kaivontekijän tytär kotikatsomo

Kielletty rakkaus, patriarkaaliset sukupuoliroolit ja yhteiskuntaluokkien keskinäinen epäluulo. Klassisia teemoja on käsitelty elokuvissa jotakuinkin niin kauan kuin käsikirjoittajat ovat 1800-luvun englantilaisten naiskirjailijoiden romaaneja lukeneet. Ansioituneen ranskalaisnäyttelijä Daniel Auteuilin esikoisohjaus Kaivontekijän tytär on tarpeeton lisäys keskinkertaisuuksilla kyllästettyyn romanttisten aikalaisdraamojen jatkumoon.

Eteerisissä maalaismaisemissa ja romanttisesti rapautuneissa kivitaloissa silmä lepää. Rauhallinen, jopa pysähtynyt kuvakerronta ja tiukasti näyttelijöille vallan ja vastuun antavat runsaat lähikuvat luovat miellyttävän rauhallisen rytmin. Höpsöllä huumorilla sivelty romantiikka ja nuorenparin tirskuttava ensitapaaminen lämmittävät.

Ensiaskelten kepeys ei kanna pitkälle, vaan elokuva ottaa nopeasti askelia kohti Sovituksen (Atonement, 2007) kaltaista vakavuutta. Ensimmäinen maailmansota syttyy, ristiriidat kärjistyvät ja elokuva menettää lempeytensä. Ukkospilvienkään alla kyyristely ei tosin luonnistu, sillä osa dialogista ja tapahtumista yrittää edelleen hapuilla rennon iltapäivälevähdyksen suuntaan. Valjun puiset roolisuoritukset eivät auta asiaa.

Tarinankuljetuksessaan vahvasti dialogiin tukeutuvan Auteuilin sovituksen ongelmat kulminoituvat jo elokuvan alkumetreillä Pascal Amorettin (Auteuil) kuvaillessa perheensä raskasta menneisyyttä ja tyttärensä enkelimäisyyttä. Samantapainen asioiden puheella käsittely ja varsinaisten tapahtumien näyttämättä jättäminen hiertää toistuvasti tarinaa.

Surkuhupaisasti elokuvan keskiökseen väittämä, perheessä koettu häpeä, ei missään vaiheessa saa paria kohtausta kummoisempaa käsittelyä. Niissäkin asia lähinnä todetaan tapahtuneeksi, eikä nöyryytystä vaivauduta kummemmin käsittelemään. On kuin Auteuil haluaisi samaan aikaan olla yleisöystävällisen kevyt ja uskottavan syvällinen.

Epätasaista virettä ei lainkaan auta se tosiasia, että Marcel Pagnolin romaaniin pohjautuvasta elokuvasta tuntuu aika ajoin puuttuvan kohtauksia. Jotkin käänteet tulevat kuin tyhjästä ja hahmot tupsahtavat ruutuun säännöllisen epäsäännöllisesti. Ainoa vakio tuntuu olevan kaivontekijän tyttären isä, jonka kurainen naama täyttää vähän väliä koko kuva-alan.

Tyylillisestä ja ennen muuta kerronnallisesta hutiloinnista seuraa auttamatta kokonaisuuden lässähtäminen. Kovin mitäänsanomattomien pikkukaupungin asukkaiden kohtalot ovat jokseenkin yhdentekeviä. Tämäntapaisten pikkunäppärien, ryysyillä koreilevien ja takapajuisuudestaan nauttivien elokuvien tarina kulkee joka tapauksessa moneen kertaan tallattuja polkuja, joten potkun täytyisi lähteä esitystavasta. Näin ei tapahdu.